Kaksi modernin näyttämöutopiaa

1800-luvun teatteriuudistajia yhdisti utopia teatterista juhlana. Esityspaikasta multimediaksi -tutkimushankkeen teatterisafari jatkuu Saksan festivaalitaloihin.
Viuhkamainen katsomo tarjoaa erinomaisen akustiikan sekä tasa-arvoisen, esteettömän näkyvyyden kaikilta paikoilta Bayreuthin Festspielhausissa (1876, arkkitehti Otto Brückwald Richard Wagnerin ja Gottfried Semperin luonnosten pohjalta). Kuva: Sakari Viika

Matkustamme tutkimaan kahta modernin näyttämön merkkipaalua, Bayreuthin ja Helleraun festivaalitaloja. Jo rakennuksista käytettävä nimitys, Festspielhaus, kertoo, että nyt ollaan kansalaisten yhteisissä juhlissa ja asialleen omistautuneiden entusiastien kokoontumispaikoilla. Perinteisten teatterin muotojen kritiikki oli yltynyt 1800-luvun loppua kohden. Radikaaleimmat uudistajat halusivat luopua kaikista teatteri-instituutioista ja palauttaa esitystaiteen juurilleen; alkuperän uskottiin löytyvän milloin luonnosta, milloin menneiltä aikakausilta kuten antiikin Ateenan draamajuhlista. Teatteriuudistajien eri näkemyksiä yhdisti utopia teatterista juhlana. He uskoivat, että kollektiivinen teatteriesitys pystyisi lieventämään ihmisten kipuilua keskellä nopeasti muuttuvaa maailmaa. Teatterissa käymisestä haluttiin tehdä lähes pyhiinvaelluksen kaltainen irrottautuminen arjesta. Samalla pyrittiin palauttamaan yhteisöön kuulumisen kokemus sekä taian ja lumoutumisen tunne edes yhden esityksen ajaksi.

Joka vuosi pelkästään Richard Wagnerin näyttämöteoksille omistettuja Bayreuthin musiikkijuhlia vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1876. Festivaalitalo pystytettiin Vihreälle kukkulalle (Grüne Hügel) keskustan ulkopuolelle kävelymatkan päähän. Sen sijainti ja fasadin arkkitehtuuri tuovat mieleen temppelin. Teatterisalissa huomio suuntautuu kaksinkertaisen kehyksen rajaamaan näyttämöön. Perinteisesti yleisön ja rampin välissä sijannut orkesterimonttu on piilotettu näyttämön alle. Täällä oli ensimmäistä kertaa mahdollista pimentää katsomo näytöksen alkaessa.

Siinä missä barokin hoviteatteriin tultiin näyttäytymään, oli Bayreuthin festivaalitalo eräänlainen suuri esityskone, joka upotti katsojan moniaistiseen elämykseen. Tällaisella näyttämöllä oli lähes pelottava voima lähentää vastaanottajaa kohti Wagnerin holistista kokonaistaideteoksen utopiaa. Siinä eri taiteenlajien yksilöidentiteetit katoaisivat sulautuakseen uudenlaiseksi kokonaisuudeksi, jonka päämääränä olisi totaalinen kokemus. Sisältöä musiikkidraamoihinsa Wagner haki luomalla yhtenäisen, arkaaisen näennäismytologian. Kriitikkojen mukaan Bayreuthin katsomossa katsoja alennetaan Wagnerin taiteen ja maailmankatsomuksen passiiviseksi vastaanottajaksi. 

Kokonaistaideteoksen ajatuksesta tuli modernismin laaja, mutta epäyhtenäinen kulmakivi, jota sovellettiin niin näyttämötaiteisiin, arkkitehtuuriin kuin yhteiskuntasuunnitteluunkin. Vuonna 1911 valmistunut Helleraun festivaalitalo oli osa laajempaa puutarhakaupunkihanketta Dresdenin pohjoisosassa. Erilaiset elämänreformiliikkeet pyrkivät tuolloin korjaamaan nopean teollistumisen haittavaikutuksia, kuten ympäristön saastumista, huonoja työoloja ja koneiden ylivaltaa. Uusi teknologia oli valjastettava ihmisten hyvinvoinnin palvelukseen. Tavoitteena oli luoda luonnonläheinen pikkukaupunki-idylli, jonka keskeisiä elementtejä olivat terveys, koulutus ja taiteet.

Helleraun puutarhakaupungin suunnitelmiin kuului alusta asti oma festivaalitalo. Sen tuli antaa puitteet musiikkipedagogi Emile Jaques-Dalcrozen kehittämän rytmisen liikunnan metodille, jonka mukaan inhimilliset tunteet muuttuvat musiikin välityksellä eleiksi ja ruumiinkieleksi. Suuressa teatterisalissa ei ollut lainkaan näyttämöaukkoa, joka erottaisi yleisön esityksestä. Suorarivinen katsomo nousi leveiden portaiden tavoin jyrkästi tilan toisessa päässä. Näyttämön takaseinästä avautuvien ovien kautta tanssijat pääsivät liikkumaan suoraan ympäröivään puistoon.

Vaalea teatterisali on kiertokäyntimme aikaan verhottu mustalla kankaalla ohjelmiston nykyesityksiä varten. Hiljattain restauroitu festivaalitalo on taas taiteilijoiden aktiivisessa käytössä. Valokuvista, auloista ja pienistä studioista voi silti aavistaa, miltä siellä on näyttänyt sata vuotta sitten. Tilan seiniin oli kiinnitetty tuhansia hehkulamppuja. Niiden eteen pingotettu vaalea kangasverho hajotti valon tasaisesti tilaan. Katsojat ja esiintyjät olivat siis valtavan, valkoisen kuution sisällä itsevalaisevien pintojen ympäröiminä. Helleraun festivaalitaloa voi pitää ensimmäisenä funktionalistisena ja muuntumiskykyisenä näyttämönä, jonka pelkistetty arkkitehtuuri palvelee esitystapahtumaa. Helleraussa teatteriuudistaja Adolphe Appia luopui näytelmää kuvittavista kulisseista ja alkoi käyttää tilan arkkitehtonista jäsennystä luovana ilmaisukeinona. Muun muassa tästä oivalluksesta alkoi moderni skenografia.

Kirjoittaja

Jukka von Boehm, Laura Gröndahl, Jukka O. Miettinen & Sakari Viika

FT Jukka von Boehm on esittävien taiteiden historian lehtori Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Hänen vuonna 2016 käynnistyneen postdoc-projektinsa aiheena on vertaileva tutkimus saksalaisesta ja venäläisestä (neuvostoliittolaisesta) poliittisesta massateatterista 1900-luvun alkupuoliskolla. Von Boehm väitteli 2015 Filosofian tohtoriksi Helsingin yliopiston teatteritieteen oppiaineesta aiheenaan Richard Wagnerin Lohengrin-oopperan esitys-, vaikutus- ja vastaanottohistoria.

TaT Laura Gröndahl on taiteellisen tutkimuksen yliopistonlehtori Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Hän on työskennellyt sekä lavastajana teatterikentällä että opetus- ja tutkimustehtävissä useissa yliopistoissa. Gröndahl on väitellyt Taideteollisesta korkeakoulusta 2004, ja julkaissut sen jälkeen artikkeleita mm. skenografiasta, teatterintekemisen käytännöistä ja dokumentaarisesta teatterista.

TaT Jukka O. Miettinen on toiminut mm. esittävien taiteiden yliopistolehtorina Teatterikorkeakoulussa ja opettanut useissa yliopistoissa Suomessa ja Thaimaassa. Hän on julkaissut kymmenkunta kirjaa liittyen Aasian teatteri- ja taidehistoriaan sekä toiminut Helsingin Sanomien kulttuurikriitikkona vuodesta 1980. Hän on työskennellyt Kuopio tanssii ja soi -festivaalin taiteellisena johtajana ja ollut perustamassa Aasia Helsingissä -festivaalia, jonka taiteellisena johtajana hän toimi yhdeksän vuotta.

Valokuvaaja, valokuvataiteilija Sakari Viika on oman taiteellisen tuotannon ohessa dokumentoinut laajasti taiteen eri muotoja kuvataiteesta tanssiin, performancesta oopperaan sekä osallistunut useisiin poikkitaiteelisiin produktioihin. Hän on työskennellyt myös sanoma- ja aikakauslehdille.