Kaiken alussa on kysymys

Haastateltavina Vilhelmiina, Jenna, Joonas, Tina, Riku, Jarkko, Lotta, Mira, Marianne ja Ronja.

Mynämäen nuorten pajassa on vastassa monta puhelimeen tai pöydän kanteen kääntynyttä katsetta. Muutama nuori ei ole noussut sohvalta, vaan vilkuilee sieltä varovasti tulijaa. Kyselen nuorten suhteesta taiteeseen. Aluksi hiljaisuuden rikkominen kestää, mutta lopulta joku aloittaa. ”Kuvaan luontokuvia. Kun valokuvaa, saa itse toteuttaa itseään eikä kukaan määrää.”  Toinen on soittanut bändissä, kuuntelee punkkia ja metallia. Leffoja löytyy, yksi kulkee teatterissa ja taidemuseossa, piirtää. Yksi pelaa ”todella paljon, ihan liikaa”. Yksi on opiskellut luovaa kirjoittamista ja julkaissut puolifiktiivisen novellin. Yksi haaveilee tatuointien tekemisestä.

Mikä nuoria motivoi taiteen suuntaan? ”Se fiilis kuvan ottamisen hetkellä on hieno, kun tietää ottaneensa hyvän kuvan”, yksi nuorista avaa. Kulttuuriala vetää useampaa puolensa, yksi aikoo hakea opiskelemaan mediajournalismia, kirjallisuustiedettä ja animaatiota, toinen pyrkii elokuva-alan medianomiksi.

Teemme pienen kirjoitusharjoituksen ja jäämme pohtimaan mikä on tärkeää elämässä. ”Vapaus ja vapaus itsensä ilmaisussa. Mutta missä mä koen olevani vapaa? Kai se on vähän kortilla elämässä. Vapaus, se olisi sitä, että saisi olla just semmoinen kuin haluaa.” ”Mulle antaa voimia leipominen, hyvä ruoka. Perhe on tosi tärkeä.”

“Mua ärsyttää se, että ihmiset valittavat ihan liikaa. Tuntuu, että kaikki pitäisi tulla suoraan käsiin, eikä mitään pitäisi itse tehdä. Sellainen asenne ei ole musta oikein mistään kotoisin.”

 

Meidän taide?

Pauliina Pesonen tulee työskentelemään tämän ryhmän kanssa toukokuussa. ”Ai yhteisötaide? Sanana se on tuttu, mutta en tiedä mitä se on. Kai se viittaa moneen ihmiseen ja taiteeseen”, yksi nuorista uskaltautuu sanomaan.

”Kai se voi olla mitä vaan taiteellista, vaikka kirjoittamisen ja maalaamisen välimaastoissa.”

Kun kysyn nuorilta, mitä te haluaisitte Pauliinan ohjauksessa tehdä. Pitkä hiljaisuus saa ilman seisomaan. ”En mä mitään aihetta osaa sanoa, mutta monokromaattisesta taiteesta mä olen aina tykännyt. Mustasta ja valkoisesta saa erilaista yksityiskohtaa kuin värillisestä.” Yksi toteaa vain, että taide kiinnostaa. ”Musta on hienoa katsoa, mitä ihmiset saa aikaan.”

Osalla on taideprojekteista jo kokemustakin. “Mä tein kunnan kirjastoon sellaiseen kollaasiteokseen raamit, jotka oli niin kuin kirja. Se oli ihan jännää kyllä.” Ohjaaja Vilhelmiina kertoo, että Vaski-kirjastojen kanssa tehtävässä projektissa oli yhteisötaiteen menetelmiä. ”Mutta kyllä taiteilija vaikutti myös paljon sen työn muodostumiseen, ehkä meillä on nyt vähän erilainen rooli, koska kukaan ei ollut tilannut meiltä mitään. Toivon, että saadaan enemmän rakentaa sitä juttua yhdessä.”

Aiheita, joita taide voi käsitellä, on loputtomasti. Ilmastonmuutos ja politiikka huolestuttavat nuoria.

”Mitä sitten, jos itse elää siihen kahdeksaankymppiin, niin onko sitten eläimiä ollenkaan, muuta kuin eläintarhassa ja luontodokumenteissa?”

”En mä tätä kovin hyvinvointiyhteiskunnaksi enää sanoisi. Uudesta hallituksesta en vielä tiedä, mutten usko, että ne saavat tehtyä parempia päätöksiä kuin edellisetkään. Ne eivät osaa päättää mitään, eivätkä ole mistään samaa mieltä. Niin kuin vaikka sosiaali- ja terveyspalveluiden asiat – kului hirveästi rahaa, eikä saatu mitään päätöstä.”

 

Esiintymispelkoja ja piileviä taitoja

Toisella tapaamisellamme myös Pauliina tulee vierailulle ryhmään. Puhumme taiteen mahdollisuuksista, ryhmässä tekemisestä ja siitä, miten monta suuntaa on vielä auki. Pauliina on itse tehnyt paljon mediaa kommentoivia ja poliittisiakin teoksia. Kun Pauliina esittelee omia töitään kuvataiteesta videoihin, joku haastaa huoneen toiselta reunalta: “Onko tämä joku mainos?”

“Ei, kun mä näytän mitä erilaisia mahdollisuuksia meillä on, tätä vasten voi miettiä mitä me haluisimme tehdä? Mä tukeudun kuviin, sen takia olen kuvataiteilija.”

Kameran takana oleminen kiinnostaa enemmän kuin kuvattavana oleminen. Kirjoittaminen motivoi muutamaa, yhtä erityisesti käsikirjoittaminen. Kaikkia nuoria tuntuu huojentavan se, että ”näytelmäkerhoksi” ei ole pakko ryhtyä. Yhtä kiinnostavat äänet, ”mutta kun on tottunut kunnon laitteisiin, niin ei pysty enää tekemään millään halvoilla…” Yksi nuorista miettii, että haluaisi ehkä maalata ja käsitellä asioita huumorin avulla…”Ja ohjaustyö kiinnostaisi.” Yksi on kokeillut leikkaamistakin: ”Yksi YLE:llä leikkaajana töitä tehnyt ihminen sanoi, ettei jäljestä uskoisi, etten ole tehnyt tätä ennen. Mä sanoin, että otan tuon kehuna!” Yksi nuorista kertoo, että koska tietokoneella värkkääminen kiinnostaa aina, voisi hän ehkä päivittää yhteistä blogia, jos sellainen tehdään.

”Eiköhän sitä esiintymisenpelkoa on itse kullakin, kun on niin hiljaista”, yksi naurahtaa.

Ensimmäisen tapaamisen aikana saadaan luotua oma gmail-osoite, johon aletaan kerätä kirjallista ja visuaalista materiaalia. On keksitty, että saadaan käyttöön soittimia kokeiltavaksi ja voidaan tehdä äänityskokeiluja.

”Mitä sä haluaisit, että siinä meidän yhteisessä teoksessa on? Kaikki sanoisivat vaikka vain yhden sanan.”

”Maisema.”

”Trauma.”

”Moniulotteisuus.”

”Tapahtui kerran trauman metsikössä.”

”Matka.”

”Kevät.”

Valmis storyline, ehkä?