Jakautuuko Suomi?, osa 5: Valokeilassa ihmisen karkotus

Voiko ihmisten pakkopalauttaminen olla näytelmän aihe? Miten karkotuksia kannattaa käsitellä taidemuseossa? Voisiko yläkoulun opettajia kannustaa ottamaan ulkomaalaispolitiikka oppitunnin aiheeksi? Jakautuuko Suomi -ohjelmaan kuuluneessa Karkotetut-työryhmässä kaksi journalistia, kaksi taiteilijaa ja kaksi tutkijaa tuottivat uraauurtavan tapahtumasarjan, joka lisäsi yleisön tietoisuutta pakkopalautuksista ja monipuolisti käsityksiä. Kirjoittaja Kaisa Viitanen on toimittaja ja tapahtuman tuottaja.

Eläkeikäinen nainen pyyhkii silmiään ruttuiseen nenäliinaan, kun teatterisalin valot laitetaan päälle. Näytelmä Karkotetut on juuri päättynyt, ja porilaisessa Rakastajat-teatterissa on alkamassa tekijöiden tapaaminen. Vaikka lämpiössä on myytävänä punajuurikeittoa ja punaviiniä, näytelmästä vaikuttuneet katsojat istuutuvat suoraan pöytiin keskustelemaan.

Teatterinjohtaja ja näytelmässä useita rooleja esittänyt näyttelijä Angelina Meusel kiittää yleisöä. Hän kertoo, ettei yhteiskunnallinen näytelmä ole Porissa ollut kassamenestys, mutta pieni teatteri halusi ehdottomasti sen tehdä. Pöydissä moni nostaa kätensä ja haluaa kertoa heränneistä ajatuksistaan.

”Olen kyllä lukenut karkotuksista, mutta en ole ikinä ajatellut, millaista se todella on, kun perhe hajoaa”, eläkeläisrouva sanoo. Toinen katsoja pohtii Maahanmuuttoviraston toimintatapaa, kolmas karkotuksiin osallistuvan saattopoliisin ajatuksia. Syntyy vilkasta keskustelua.

Porissa ensi-iltansa tammikuussa 2017 saanut näytelmä perustuu karkotettujen ihmisten tositarinoihin, EU-tilastoihin ja siirtolaishallinnasta vastaavien viranomaisten haastatteluihin. Näytelmän kirjoittanut ja ohjannut Elina Izarra Ollikainen on luonut dokumentaristisista aineksista fiktion, joka yrittää muun muassa ymmärtää, miksi Suomessa syntynyt ja koulua käyvä tyttö menettää isänsä ja joutuu lopulta itsekin maasta karkotetuksi.

Sanomalehti Satakunnan Kansan ylistävä arvion lisäksi näytelmän onnistumisesta kertoo valinta Suomen tärkeimpään teatteritapahtumaan Tampereen teatterikesään 2017. Teos onkin alkanut saada huomiota pikku hiljaa, eivätkä sen näytännöt suinkaan ole ohitse. Myöhemmin syksyllä näytelmä oli osa Taidetestaajat –tapahtumaa, jonka ansiosta kaikki Porin kahdeksasluokkalaiset pääsevät katsomaan näytelmän. Mikäli rahoitus järjestyy, teos jatkaa kiertueelle myös Turkuun ja Helsinkiin, ehkä ulkomaillekin.

 

Harhaluulot nurin monin keinoin

Hankkeen alkujuuret ulottuvat vuoteen 2012, kun aloin valokuvaaja Katja Tähjän kanssa selvittää, mitä tapahtuu Suomen ja muiden EU-valtioiden karkottamille ihmisille. Tapasimme ensin tutkijoita, aktivisteja ja viranomaisia ja matkustimme lopulta työryhminemme seitsemään maahan ja keräsimme pakolla palautetuilta ihmisiltä harvoin kuultuja kokemuksia.

Oppimamme pohjalta meille heräsi halu murtaa harhaluuloja. Moni Suomessakin tuntui uskovan, että karkotetut ovat aina rikollisia. Tämä ei pidä paikkansa. Karkotukset ovat yleistyneet Jugoslavian sotien jälkeen. Ne johtuvat jatkuvasti tiukentuvasta ulkomaalaispolitiikasta: EU:n ulkopuolelta saapuvan ihmisen on vaikea saada oleskelulupaa ja hän voi myös helposti menettää sen. Rikollisia karkottavista on vain pieni osa.

Mutta miten päästä käsiksi harhaluuloihin? Alkujaan tavoitteena oli vain kirja. Kerättyämme materiaalin osallistuimme kesällä 2015 Kustantamo S&S:n Non Fiction –tietokirjakilpailuun ja saimme kustannussopimuksen. Kirja ilmestyisikin vuonna 2016. Vaikka kustannussopimus oli ilon aihe, pelkäsimme, ettei kovin moni kirjaa näkisi. Kirjojen lukeminen vähenee.

Kustantamo suunnitteli alle kahden tuhannen kappaleen painosta, mutta me halusimme saada koko Suomen puhumaan karkotuksista. Miten pakkopalautuksista voitaisiin tehdä valtakunnallinen puheenaihe?

Loppuvuodesta 2015 Koneen säätiö ilmoitti Jakautuuko Suomi -apurahahausta. Sen myöntämiskriteereissä korostettiin journalistien, tutkijoiden ja taiteentekijöiden yhteistyötä. Haku kannusti meitä kutsumaan mukaan teatterintekijä Elina Izarra Ollikaisen, graafikko Anne-Mari Ahosen ja siirtolaisuustutkija Niina Vuolajärven, joka tekee väitöskirjaa siirtolaistaustaisista seksityöläisistä. Vuolajärvi kutsui ryhmään tutkijakollegansa Jukka Könösen, ja kuuden hengen työryhmä oli koossa.

Koneen Säätiön myöntämä apuraha mahdollisti sen, että harhaluuloja vastaan voitiin käydä monin keinoin. Mutta mitä keinot olisivat? Ulkomainoksia bussipysäkeillä? Taidetta julkisissa tiloissa? Installaatioita lentokentillä? Mikä vaikuttaa ja koskettaa?

Päätimme puhutella ennen kaikkea suomalaisia, ei niinkään ulkomaalaislain kohteena olevia ihmisiä. Siinä onnistuaksemme piti ensin hahmottaa erilaiset kohderyhmät. Koululaiset, siirtolaisaktivistit ja vaikkapa valtakunnan päättäjät tarvitsivat kukin erilaisen viestintäkärjen. Ideoinnissa ryhmä sai ammattisparrausta muun muassa mainosalan konkarilta Erkki Izarralta, viestintäasiantuntijoilta Heidi Korvalta ja Salla Saariselta sekä Koneen Säätiön tarjoamalta apurahansaajien viestintäkurssilta.

Ryhmä päätti hyödyntää jäsentensä hallitsemia erilaisia kerronnan keinoja: tutkimustietoa asiantuntijaseminaarissa, näyttämöllä aihetta teatterin keinoin ja taidenäyttelyyn yllätyksellisempää ilmaisua. Kokonaisuus muotoutui palapelin tavoin.

Näytelmä Porissa, taidemuseon näyttely Helsingissä, opettajien koulumateriaali netissä, seminaari Helsingissä ja netissä sekä tietokirja. Nämä kaikki Karkotetut-hankkeen osat on tehty samoista alkuaineksista. Niissä näkyy samoja valokuvia, vilahtelee samoja karkotuskokemuksia ja tutkimuksia. Taloudellista tiedon kierrätystä moneen kanavaan ja tarpeeseen siis.

Mikä on palautusten taloudellinen ja inhimillinen hinta?

Hyvää taidenäyttelypaikkaa ei tahtonut alkuun löytyä. Espan lavalle ei haluttu liian poliittista ohjelmaa, Bassoradion tila Unioninkadulla oli liian pienen yleisön paikka ja Kalleria-tila Kalliossa oli liian sivussa. Onneksi Koneen säätiön Kalle Korhonen vinkkasi HAM-Kulmasta, taidemuseon ilmaisesta näyttelytilasta Helsingin Kampissa.

Näyttelyyn valikoitui Katja Tähjän ottamia kuvia karkotetuista ihmisistä ja perheistä. Läpinäkyvinä verhoina ne herättivät huomiota ulkopuolellakin. Graafikko Anne-Mari Ahonen halusi avata ihmisille myös asian taloudellisia vaikutuksia ja kehitti eurooppalaisista karkotustilastoista installaation. Tiilitehdas Wienerbergerin lahjoittamat koivunväriset tuohitiilet symboloivat EU-varoja, jotka vuosittain kuluvat siirtolaisuuden estämiseen ja ihmisten karkottamiseen.

Moni popcornit kädessä elokuviin matkalla ollut poikkesi näyttelyyn ja jäi kiertelemään teoksia. Etenkin miehet kiinnostuivat Ahosen lattiaan teippaamista selvennyksistä ja miljardin euron vuosikustannuksista. ”Aina puhutaan, mitä siirtolaisuus maksaa, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun näen mitä sen torjuminen meille maksaa”, totesi eräskin perheenisä, jota lapset koettivat jo hoputtaa elokuvateatteriin.

Kustannusten lisäksi Ahonen näytti karkotusten vaikutuksen yhteen perheeseen, ghanalaisten vanhempien Suomessa syntyneisiin tyttäriin. Vanhin tytär Theophania kävi Käpylässä koulua, kun perhe karkotettiin äidin oleskelulupaongelmien takia maahan, jossa tytöt eivät koskaan olleet edes käyneet.

Näyttelytilassa oli Käpylän Yhtenäiskoulun lainaama tyhjäksi jäänyt pulpetti. Kun katsoja avasi sen päällä olleen vihkon, projektorista heijastui vihkoon video, jossa Theophania ja Eliana, kaksi suomalaiseksi itseänsä tuntevaa tyttöä, laulavat Piiri pieni pyörii -loruleikkiä Accran punaisella hiekkapolulla.

Tyttöjen äidin Christiana Nana Yaa Acheampongin kertomuksesta suomeksi dramatisoitu kuunnelma kuului näyttelyn luureista. Elina Izarran ja Porin Rakastajat -teatterin tekemiä ääniteoksia saattoi kuunnella istuen punaisella nojatuolilla. Se oli lainassa Metsälän säilöönottokeskuksesta, jossa ennen karkotusta ihmiset viettävät lukittuna aikaansa.

Monelle nämä teokset aiheuttivat voimakkaita reaktioita. Usein ihmiset viettivät tilassa pitkiä aikoja ja palasivat tuoden mukanaan lisää ihmisiä.

 

Näyttelystä keskusteluun ja näytelmään

Iltaisin toin HAM-kulman näyttelytilaan tuoleja ja levitin ne keskusteluja varten. Tarjosimme tilaa erilaisille siirtolaisuudesta, karkotuksista ja ihmisoikeuksista kiinnostuneille tahoille. Niinpä iltatilaisuuksien isäntinä ja emäntinä toimikin moninainen kaarti.

Refugee Hospitality Club on Facebookissa syntynyt ryhmä ihmisiä, joista moni auttaa ja majoittaa turvapaikanhakijoita. Karkotetut-teemaillassa heistä moni tapasi toisensa ensimmäisen kerran kasvotusten. Pakolaisneuvonnan lakimiehet kertoivat tiedonhaluisille neuvoja oleskelulupien anomisessa ja vastasivat karkotusuhan alla elävien ihmisten ja heidän läheistensä kysymyksiin. Kirkkokuntien yhteisillassa papit ja seurakuntalaiset jakoivat käytäntöjään karkotusuhan alla olevien ihmisten auttamiseksi. Amnestyn aktivistit hioivat suunnitelmia omaan pakolaiskampanjaansa.

Taidenäyttelyn kylkeen perustettu tapahtuma tarjosi tehokkaan viestinnällisen sateenvarjon, jonka alla erilaisten ihmisten ja toimijoiden oli helppo tulla. Kaikki saivat näkyvyyttä, ja puheenaiheet levisivät.

HAM-keskusteluiltojen lisäksi järjestimme eurooppalaista siirtolaispolitiikkaa käsitelleen seminaarin. Tutkijoiden puheet videoitiin. Osa striimattiin verkkoon, ja osa päätyi leikkauspöydän kautta Poriin Elina Izarran näytelmään.

Tutkijapuheenvuorojen tuominen näytelmään oli tehokas keino. Muun muassa Tukholman yliopiston tutkijan, itsekin siirtolaisen pitkän matkan kulkenut Shahram Khosravin kertomus ei katoa mielestä. Tutkija kertoi lakonisesti, kuinka Ruotsissa siirtolaisia on kannustettu vapaaehtoiseen paluuseen Bamsen eli Maailman vahvimman nallen hahmolla. Videoklipin esittämisen hetkellä teatterin lavalla näytelmän irakilaismieheltä evätään oleskelulupa ja hän joutuu painumaan maan alle. Bamse-Nallen kotiinpaluukehotus tuntuu iskulta vatsanpohjaan.

Entä kuinka puhutella niitä, jotka jo tiedostavat ulkomaalaispolitiikan ongelmat? Karkotetut-tapahtumasarjan yksi suosituimmista tilaisuuksista oli Aktivistiklubi Kansallisteatterin Lavaklubilla. Muusikot Tommy Lindgren ja Jarmo Saari räppäsivät kirjan yhden karkotustarinan. Illan mittaan paneeliin kokoontuneet Pohjoismaiset siirtolaisaktivistit jakoivat parhaita käytäntöjään ja kannustivat Suomessa ihmisiä vaatimaan ulkomaalaisille parempia oikeuksia. Seuraavana päivänä tutkija-aktivisti Aino Korvensyrjä piti aktivistien suljetun työpajan.

 

Media jakaa viestiä

Jo puoli vuotta ennen tapahtumasarjaa työryhmä otti yhteyttä toimittajiin ja toimituksiin. Strategiana oli saada karkotukset mahdollisimman monelta kannalta esiin. Työryhmä tarjosi haastatteluja, usein yksinoikeudella. Toimittajat tarttuivat tarjouksiin ja haastattelivat ehdotettuja karkotusuhan alla olevia siirtolaisia, karkotuksen kokeneita sekä karkotuksen jälkeen Suomeen palanneita ihmisiä. Eräs toimittaja halusi haastatella kirjassa ilman esimiehensä lupaa kokemuksistaan kertovan saattopoliisin. Asia järjestyi, ja poliisi esiintyi myös lehtijutussa lähdesuojan takaa anonyymisti.

Työryhmä koosti kiinnostavan kattauksen tutkimustietoa helposti ymmärrettävään muotoon ja tarjosi tutkijoiden haastatteluja. Idea oli tehdä toimittajien työnteko mahdollisimman helpoksi. Toki juttuja alkoi syntyä myös tapahtumasta, kirjasta ja sen esittelemistä henkilöistä. Syyskuussa mediakattavuus aiheesta olikin erinomainen.

Harvoin vuosia valmisteltu tapahtuma ajoittuu yhteiskunnallisesti niin kriittiseen ajankohtaan kuin Karkotetut. Tapahtumaa edeltävänä vuonna 2015 vuonna Suomeen saapui poikkeuksellisen paljon turvapaikanhakijoita, ja tapahtumamme aikana heidän turvapaikkapäätöksensä alkoivat valmistua.

Loppuvuodesta Suomen viranomaiset alkoivat antaa turvapaikanhakijoille ennen näkemättömän paljon kielteisiä päätöksiä ja käännytysmääräyksiä. Suomalaiset aktivoituivat, ja media seurasi harvinaisella intensiteetillä muun muassa Afganistaniin lähteneen lennon vastustamista. Toimittajat matkustivat tapaamaan karkotettuja Irakiin, ja media nosti aiempaa enemmän esiin siirtolaisia ja heitä tukevien ihmisten ääniä.

On mahdotonta sanoa, mikä vaikutus tähän kaikkeen Karkotetut-hankkeella oli, mutta aihe näkyy mediassa paljon enemmän, ihmiset ja toimittajat tuntevat aihetta paremmin.

Karkotukset silti jatkuvat, vaikka kokemus osoittaa, että palauttaminen aiheuttaa inhimillisiä tragedioita, maksaa valtavasti eikä lopeta siirtolaisten liikettä.

 

Teksti: Kaisa Viitanen, kuvat: Katja Tähjä

Kuvatekstit:

Pääkuva: Lana Rafik anoi yhdessä aviomiehensä Hunar Mohammadin kanssa Ruotsista turvapaikkaa. Turhaan. Perhe karkotettiin neljän lapsensa kanssa, jonka jälkeen he vetäytyivät maan alle. ”Edes sukulaisemme eivät tiedä, että olemme taas Irakissa. Me lähdimme Kirkukin kaupungista pakoon poliisimiestäni uhanneita miehiä, emmekä voi mennä takaisin”, Koillis-Irakin kaupungissa yhden huoneen kokoisessa asunnossa piilotteleva perheenäiti kertoi kirjantekijöille.

Kuva alla: Karkotuksen jälkeen masentunut Hunar Mohammad kertoo harkineensa itsemurhaa, mutta sinnittelevänsä lastensa vuoksi. Hän elättää perhettään satunnaisilla rakennustöillä.
”Nimesimme Ruotsissa syntyneet lapsemme ruotsalaisittain Gustaviksi, Annikaksi ja Daneriksi. Nyt kiellämme heitä puhumasta ruotsia ja kutsumme heitä uusilla kurdinimillä. En halua kenenkään täällä tietävän menneisyydestämme, koska kuka tahansa ilmiantaa meidät niille ihmisille, joita alunperin pakenimme täältä.”