Jakautuuko Suomi, osa 18: Ajavatko vauraat bussilla?

Promillen projekti kysyi, jakavatko suurituloiset suomalaiset keskenään jonkinlaisen yhteisen käsityksen todellisuudesta ja jos, miltä tämä todellisuus näyttää. Tutkijat haastattelivat 90 suomalaista, jotka kuuluvat Suomen suurituloisimman promillen joukkoon.
Kuva: Silja Pasila / Koneen Säätiö

”Ahaa, no voihan kyllä niinkin tehdä”, haastateltavani sanoo. Seisomme miehen toimiston ikkunan ääressä ja katselemme maalaismaisemaa. Olen juuri kertonut tulleeni paikalle bussilla ja viimeiset kaksi kilometriä kävellen. ”Niin tosiaan, voihan niinkin tehdä”, mies toistaa reaktionsa, jota en pysty ymmärtämään.

Mielessäni alkaa risteillä ajatuksia. Millä minun olisi pitänyt saapua? Taksilla? Helikopterilla? Raketilla? Vaiko oman kuljettajan kyyditsemänä? Tällaistako näiden tutkimushaastattelujen tekeminen olisi – minä haastattelemassa suomen suurituloisinta promillea, ihmisiä, joille linja-auto ja kävely ovat vieraita liikkumismuotoja.

Olisivatko haastateltavani kuin kuusta ja minä maasta?

Idyllisen maalaismaiseman edessä sain itseni kiinni hellimästä sitä yleisintä näkemystä varakkaista: vauraat ovat ihmisiä, jotka liitelevät muista irrallaan, toisenlaisessa todellisuudessa kuin ”me” muut, ”me”, joilla ei ole poikkeuksellisen suuria omaisuuksia tai tuloja. He eivät joko tiedä, mitä linja-autot ovat, tai ainakaan heille ei tulisi mieleenkään liikkua sellaisella. Jalkojakin nämä vauraat ilmeisesti käyttävät vain maratonien juoksemiseen, eivät kävelemiseen – olihan haastateltavani juuri kertonut harrastavansa maratoneja.

Näinkö tosiaan? Onko Suomi jakautunut rikkaisiin ja muihin eli ei-rikkaisiin, joiden välillä ammottaa niin taloudellinen kuin henkinen, arkipäiväinen ja kulttuurinenkin kuilu? Elämmekö maassa, jossa eri tuloluokkiin kuuluvilla ihmisillä ei ole enää yhteisiä sanoja erilaisille liikkumismuodoille tai yhteistä käsitystä siitä, miten maaseudulla liikutaan?

Jo seuraavassa haastattelussa kaikki oli kuitenkin toisin. Vähittäiskaupalla vaurastunut yrittäjä otti minut työhuoneensa ovella vastaan samanlaisissa kengissä, jotka olin juuri ostanut pojalleni tamperelaisesta tavaratalosta. Hän tarjosi suodatinkahvia pahvimukista ja heitti minut lopuksi autollaan juna-asemalle. Yrittäjä kertoi kärsineensä aikoinaan kahvikuppineuroosista ja jännittäneensä esiintymisiä.

Kolmas haastateltava, vauras perijä, käveli minua pari kilometriä vastaan bussipysäkille, ja neljättä haastattelin työhuoneessa, joka oli pienempi kuin omani. Yhtäkkiä olimmekin kaikki maan pinnalla. Pikkutakit roikkuivat ja olivat tahraisia ja minä olin meistä se hyvin pukeutunut haastattelija, joka oli käynyt ostamassa uuden silkkipaidan ja suorat housut tutkimuskeikkoja varten.

Päädyin keskelle näitä haastattelutilanteita osana viestinnän professori Anu Kantolan Promillen projekti -tutkimushanketta, jossa olemme kolmen vuoden aikana selvittäneet suomalaisten suurituloisimman promillen näkemyksiä yhteiskunnasta. Jakautuuko Suomi? -ohjelman rahoittamassa hankkeessa olemme haastatelleet yhteensä 90 suomalaista, jotka kuuluvat suurituloisimman 5 000 suomalaisen joukkoon. Samalla olemme koonneet ja tilanneet tilastotietoa tämän ylimmän tulopromillen jäsenistä.

Tuloksena on syntynyt noin 1 500 sivua puhtaaksikirjoitettua haastattelutekstiä, jota analysoimalla yritämme osaltamme vastata siihen, jakautuuko Suomi ja jos jakautuu, miten.

Ovatko vauraat erilaisia?

On selvä tosiasia, että tietyillä taloudellisilla mittareilla – kuten tuloeroilla – mitattuna kuilu ylimmän tulopromillen ja keskivertosuomalaisen välillä on verrattain suuri. Kuilu ei ole yhtä suuri kuin monessa muussa maassa, mutta se on huomattava.

Tutkimamme ryhmän bruttotulot olivat vuonna 2016 keskimäärin noin 20 kertaa suuremmat kuin keskitulonsaajan, ja ylimmän parinsadan henkilön tulot olivat noin 60-kertaiset verrattuna suomalaisten keskituloihin. Kuilu olisi tietysti vielä huomattavasti leveämpi ja syvempi, jos verrokkina olisivat suomalaiset matalapalkka-alojen työntekijät tai työttömät. Yhtä lailla taloudelliset erot näyttäisivät vielä paljon suuremmilta, jos vertailisimme omaisuuksia. Matti Keloharjun ja Antti Lehtisen tutkimuksen mukaan Suomen rikkain promille esimerkiksi omistaa 43 prosenttia kaikesta yksityishenkilöiden osakevarallisuudesta.

Monilla haastateltavillamme olikin varallisuutta kymmeniä tai satoja miljoonia euroja, ja saattoi mukana olla joitain miljardöörejäkin. Tämän enempää emme voi kuvata yksityiskohtia säilyttääksemme haastateltavien yksityisyyden. Monien perheet olivat olleet vauraita jo useiden sukupolvien ajan, kun taas toiset olivat saaneet miljoonaomaisuutensa esimerkiksi yrityksensä myynnillä.

Kasautuvan vaurauden tuomista haasteista yhteiskunnillemme on kirjoittanut näkyvästi esimerkiksi taloustieteilijä Thomas Piketty, joka on huolissaan siitä, että suurten omaisuuksien tuotto on merkittävästi suurempaa kuin talouskasvu. Niin kauan kuin näin on, taloudellinen eriarvoisuus kasvaa. Suomessakin miljardöörien määrä on ollut selvässä kasvussa. Ennen vuotta 2005 Suomessa ei ollut yhtäkään dollarimiljardööriä ja vuonna 2010 heitä oli vain yksi. Vuonna 2017 suomalaisia miljardöörejä oli Forbes-lehden tilastoissa jo seitsemän.

Ilmeisiä eroja tai kuiluja siis on. Samalla on selvää, että ennakkoluuloista huolimatta monet suomalaiset vauraat elävät paljolti samanlaista elämää kuin monet keskiluokkaiset suomalaiset: he käyvät päivittäin töissä, kesäisin kesämökillä ja pohtivat sitä, onko soveliasta vai ennemmin kiusallista palkata kotiinsa siivooja. Heidän kanssaan keskusteltuani uskoisin, että suurin osa heistä myös tietää, mikä on bussi. Monien – vaikkakaan ei kaikkien – lapset käyvät peruskoulua ja musiikkiopistoa, eikä ainakaan kaikkien koteja ympäröi korkea muuri. Vaikka asuinalueiden erot syvenevätkin, voivat vähintään keskituloiset suomalaiset asua samoissa kaupunginosissa yhdessä kaikkein varakkaimpien kanssa – heidän asuntonsa vain ovat hieman pienempiä, eivätkä ne sijaitse rantatonteilla.

Sosiaalinen etäisyys ei ole niin suurta, etteikö yliopistotutkija saisi haastateltua niin suurta joukkoa kaikkein vauraimpia, että tutkimus onnistuu. Pääsääntöisesti sähköposteihimme ja kysymyksiimme vastattiin. Noin puolet pyytämistämme ihmisistä suostui haastatteluun, kun lupasimme heille täyden anonymiteetin. Tosin on muistettava, että yhteydenottajina me itse kuuluimme heihin, joita on tapana kutsua ylemmäksi keskiluokaksi. Esimerkiksi omassa lähipiirissäni on ihmisiä, jotka hätyyttelevät promillen rajaa ja minun oli verrattain helppo löytää ylimmästä tulopromillesta ystävieni tai sukulaisteni ystäviä. Sosiaalinen etäisyys minun ja heidän välillä ei ole niin suuri kuin ennalta ajattelin. Haastateltavat eivät kuitenkaan valikoituneet henkilökohtaisten kontaktiemme kautta, vaan suhtauduimme kaikkiin Helsingin Sanomien verotilastoista kootun ylimmän tulopromillen jäseniin samalla tavalla. (Myös Koneen Säätiön lähipiirissä oleviin promillen jäseniin suhtauduimme vailla erityiskohtelua: he olivat mahdollisia haastateltaviamme siinä missä muutkin.)

Lähestyessämme haastateltaviamme meillä oli käytettävissämme myös tuhatvuotisen akateemisen instituution sekä Koneen Säätiön arvovalta. Tilanne olisi voinut olla hankalampi, jos puheille olisi pyrkinyt joku, jolla ei tällaista taustaa ole. Silloin etäisyys voisi olla suurempi, hiljaisuus rikkumatonta tai vastaanotto koleampi.

Hankkeemme pystyy sanomaan jotain tällaisesta sosiaalisesta etäisyydestä ylimmän promillen ja muiden välillä haastatteluaineiston avulla, mutta emme pysty uskottavasti kuvaamaan mahdollista etäisyyttä omasta kokemuksestamme käsin. Tällaista keskiluokan – ja korkeasti koulutetun tai ylemmän keskiluokan – mahdollista harhakuvaa siitä, että suomalaisten väliset sosiaaliset etäisyydet ovat pieniä tai olemattomia ja että mökin mummo ja presidentti voivat olla ystäviä, purkavat ansiokkaasti monet muut Jakautuuko Suomi? -ohjelman hankkeet, joissa keskitytään huono-osaisuuteen ja erilaisiin yhteiskunnallisen ulossulkemisen mekanismeihin.

Luksuksesta yhteiskunnallisiin näkemyksiin

Maailmalla vauraita ja erilaisia yhteiskunnan yläkerrostumia on viimeisen kymmenen vuoden aikana tutkittu yhä enemmän. On puhuttu uudesta eliittitutkimuksesta, jota on tehty etenkin Briteissä, Yhdysvalloissa ja yhä enemmän myös Pohjoismaissa. Suomessa tällaista tutkimusta ei ole tehty, lukuun ottamatta Ilkka Ruostetsaaren erilaisia eliittejä koskevia kyselytutkimuksia. Tätä aukkoa Kantolan ideoimalla hankkeella pyrimme täyttämään. Syynä uuteen kiinnostukseen on varmastikin ollut maailmanlaajuinen varallisuuserojen kasvu ja havahtuminen siihen, että etenkin kaikkein suurimmat omaisuudet kasvavat jatkuvasti. Tutkimuksissa on havaittu, että väylät kohti vaurautta ovat osittain muuttuneet: finanssimaailma, digikuplat ja avokätisempi osakepolitiikka ovat synnyttäneet uudenlaista vaurautta sekä uudenlaisia vauraita ja vaurastumisen keinoja. Samaan aikaan myös pysyvyys on suurta, sillä vauraudella on tapana säilyä ja kasvaa.

Esimerkiksi A. Björklund ja hänen tutkijakollegansa ovat todenneet, että Ruotsissa tulotaso siirtyy verrattain heikosti sukupolvelta toiselle lukuun ottamatta ylintä promillea, jossa isän korkeat tulot ennakoivat vahvasti korkeita tuloja myös pojalle suurten perintöjen vuoksi. Vauraiden joukossa on siis erilaisia ryhmiä erilaisine elämäntapoineen, vaurauden lähteineen ja elämäntilanteineen. Siksi myös tutkijoiden metodit ovat olleet moninaisia: on tutkittu esimerkiksi johtajien ja hallitusammattilaisten välisiä verkostoja, havainnoitu etnografisesti varainhoitajia ja tarkasteltu huippujohtajien koulutustaustoja sekä pankkiirien urapolkuja.

Oman tutkimuksemme ytimessä ovat olleet haastattelut. Tehtävänämme on ollut selvittää, miltä tilastojen paljastama jakautuminen näyttää mahdollisten ajatusmaailmojen eriytymisen näkökulmasta. Selvittäessämme sitä, jakautuuko Suomi tai onko se hajoamassa eri sosiaaliluokkiin, joiden välinen etäisyys kasvaa, emme kysy niinkään, ovatko vauraat jotenkin erilaisia kuin muut – tai näyttääkö heidän elämänsä jotenkin toisenlaiselta ilman bussimatkoja ja käveltyjä kilometrejä. Tietysti haastateltaviemme puheissa nousi esiin – ja haastattelutilanteissa näkyikin – perinteisiä vaurauden merkkejä: kalliita kelloja, yksityiskoneita, jalopuisia huonekaluja ja isoja veneitä, joihin usein myös journalistit kuvauksissaan tarttuvat. Toisaalta taas haastatteluympäristöt vaihtelivat suuresti: vaurauden ulkoiset merkit eivät suinkaan aina olleet läsnä, eivätkä esimerkiksi pukeutumistyylit tai ainakaan työympäristöjen suurellisuus selvästikään yhdistäneet haastattelemaamme joukkoa: kävimme yhtä lailla Helsingin keskustan arvokortteleissa juomassa sihteerien tarjoilemaa teetä esi-isien muotokuvien alla kuin teollisuusalueilla nuhjuisissa toimistoissa, joiden ovissa ei näkynyt merkkiäkään yritystoiminnasta.

Vauraiden ja suurituloisten kulutustottumuksista ja ulkoisista elämäntyyleistä voisi toki saada paljonkin irti. Esimerkiksi amerikkalaissosiologi Rachel Sherman on kirjassaan Uneasy Street keskittynyt New Yorkin suurituloisten asumis- ja kulutustyyleihin ja purkanut haastateltaviensa moraalisia käsityksiä ja arvostuksia niiden avulla. Meidän hankkeemme lähtökohta on kuitenkin ollut toinen, ja olemme yrittäneet palata tutkimuksessamme ihmistieteiden peruslähtökohtien ja -kysymysten ääreen. Sen sijaan, että olisimme jahdanneet ulkoisia eroja haastateltaviemme ja muiden välillä, olemme tutkimuksessamme yrittäneet hahmottaa, millainen suhde – tai millaisia suhteita – Suomen suurituloisimman promillen jäsenillä on muuhun yhteiskuntaan.

Tutkimuksen pohjalta syntyvässä kirjassa kuvaamme ennen kaikkea suurituloisimman promillen kollektiivisia identiteettejä ja mielenmaisemia – niitä kulttuurisia ajattelumalleja merkitysrakenteita tai -varantoja – joihin he puheissaan nojaavat. Tätä voi pitää yhtenä ihmistieteiden perustavoitteista: ymmärtää, miten erilaisia ryhmiä muodostuu, mikä niitä yhdistää tai erottaa muista, millaisten ajatusmallien varaan ryhmän toiminta rakentuu, jos tällaista ryhmätoimintaa ylipäänsä on, ja miten omia ratkaisuja perustellaan tai miten ne suhteutetaan ymmärrykseen todellisuudesta.

Vaikka kenkiä tai kulkuneuvoja valitessaan suurituloiset suomalaiset eivät välttämättä muodostakaan muista erillistä ryhmää, tämä ei silti tarkoita, etteikö henkilökohtaisella vauraudella voisi olla merkitystä tai vaikutusta siihen, miten ihminen näkee yhteiskunnan tai suhtautuu siihen. Juuri tätä olemme haastatteluillamme yrittäneet selvittää: jakavatko suurituloiset suomalaiset keskenään jonkinlaisen yhteisen käsityksen todellisuudesta, miltä tämä todellisuus näyttää ja miten heidän käsityksensä suhteutuvat muiden käsityksiin.

Jakautumisen merkkejä toki on. Kuten Juho Saaren kirjasta Sosiaaliturvariippuvuus: sosiaalipummit oleskeluyhteiskunnassa? (2017) käy ilmi, suomalaisilla on ylipäänsä keskenään hyvin erilaisia näkemyksiä siitä, olemmeko niin sanotusti samassa veneessä. Myös vauraiden puheista rakentuu helposti kuva, joka on hieman toisenlainen kuin muiden: Kun tutkimusten mukaan suomalaisten selvä enemmistö kokee yhteiskunnan liian eriarvoiseksi, eivät aineistomme suurituloiset pääsääntöisesti ajattele näin, ja osa myös toivoo suurempia tuloeroja osaajien houkuttelemiseksi ja köyhien kannustamiseksi. Kun yli 70 prosenttia suomalaisista kuuluu ammattiliittoon, moni haastateltavamme on valmis räjäyttämään ammattiyhdistysliikkeen. ”Nyt täytyy miettiä asioita eri kannalta. Nyt on korkea aika romuttaa kaikki”, totesi yksi perinnöllä vaurastunut haastateltavamme.  Miten tällaiset ajatukset rakentuvat ja miten kaiken romuttamista perustellaan?

Mitään paljastuskirjaa rikkaista ei siis ole luvassa, mutta sitäkin enemmän analyysia siitä, miten suurituloisimmat suomalaiset hahmottavat Suomen ja maailman tilannetta ja mikä meitä mahdollisesti erottaa toisistamme tai heitä toisistaan. Tutkimusjulkaisuissamme yritämme tulkita ja kuvata miten Suomea, yhteiskuntaa, omia arvojaan, identiteettiään ja muita ihmisiä kuvaavat sellaiset ihmiset, jotka voisivat halutessaan lopettaa työnteon tai jotka ovat kenties sen lopettaneetkin taloudellisen riippumattomuutensa turvin. Yritämme tulkita ja tarjota lukijoillemme tulkittavaksi kysymystä siitä, jakautuuko Suomi tai miten se jakautuu varallisuuden mukaisesti. Tuotamme tutkittua tietoa, jotta meidän ei tarvitsisi olla vain kokemuksellisen, aistienvaraisen tiedon varassa. Yritämme siis tarjota jotain myös haastattelemallemme johtajalle, joka häilyi tiedon ja kokemuksen välillä, kun kysyimme häneltä, onko Suomi hänen mielestään jakautunut:

”Koenko mä sitä tuolla jokapäiväsessä elämässä? En. Mutta sitten kun mäkin luen lehtiä, niin joo. Ja nyt varmaan pitäisi sitten joltain tutkijalta kysyä, että miten se oikeasti on. Mä en ainakaan sitä sillä tavalla aistien kautta niin voimakkaasti koe.”

 

Artikkeli on Jakautuuko Suomi? -sarjan viimeinen osa. Artikkelisarjan yhteenkokoava, Into Kustannuksen julkaisema Jakautuuko Suomi? Eriarvoisuus toimittajien, tutkijoiden ja taiteilijoiden silmin -kirja julkaistiin 26.10.2019 ja se on saatavissa kirjakaupoista.

Kirjoittaja

Hanna Kuusela

Kirjoittaja on kulttuurintutkija ja dosentti. Hän on tutkimuksissaan käsitellyt vauraiden suomalaisten lisäksi esimerkiksi nykykirjallisuutta ja konsultteja.