Jakautuuko Suomi?, osa 12: Tulevan maailman tarinoita

BIOS-tutkimusyksikön ja Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen yhteistyö ympäristöjournalismin kehittämiseksi käynnistyi syksyllä 2015. Se oli tutkimusyksikön pilottihanke, josta sukeutui myös Yleisradion historiassa ainutlaatuinen Tehtävänä tulevaisuus -kokonaisuus. Se oli uudenlaista tutkijoiden ja toimittajien kommunikaatiota ja ensimmäinen Ylen uutistoimituksen ja draaman yhteistyöhanke. Se oli myös ennennäkemättömän monimuotoinen: kuunnelmia, tarinavideoita, podcast-sarja, haastatteluja, keskusteluja ja perinteisiä uutis- ja tiedeartikkeleita niin netissä kuin televisiossa. Pitkä ja hedelmällinen yhteistyö osoitti, miten paljon on vielä tehtävää ympäristö- ja resurssikysymyksistä käytävän julkisen keskustelun kehittämisessä.
Kuva: Jussi Nahkuri / Yle

Itsenäisen, monitieteisen BIOS-tutkimusyksikön ja Ylen yhteistyöprojektin tavoitteena oli lisätä suuren yleisön ymmärrystä ympäristö- ja resurssikriisien vaikutuksista suomalaiseen yhteiskuntaan. Pyrittiin kehittämään tutkimuksellista, journalistista ja taiteellista yhteistyötä ja viestintää. Etukäteen tunnistimme haasteeksi yhtäältä uuden tiedon ja uudenlaisten näkökulmien tuottamisen, toisaalta sellaisten uudenlaisten viestintätapojen kehittämisen, jotka eivät perustu jo tapahtuneen kertomiseen vaan ennakoivat tulevia, yhteiskuntaan joka tasolla vaikuttavia muutoksia.

The Guardian -lehden “Keep it in the ground”-kokonaisuus, jossa käsiteltiin fossiilisten polttoaineiden tuotannon ongelmia, oli inspiroinut meitä hakemusvaiheessa. Silti varsinaisia esikuvia ei ollut. Niinpä työ piti aloittaa perusasioista. Aluksi BIOS tuotti toimittajatiimille tieteellisiä synteesiraportteja tietyistä teemoista kuten väestönkasvusta, ruoantuotannosta, vesikriiseistä tai työn tulevaisuudesta. Tapasimme toimittajia usein – toisinaan melko vapaamuotoisesti keskustellen ja toisinaan jäsennellymmän koulutuspäivän merkeissä. Alkuvaiheen työn hyödyt ulottuivat tämän hankkeen tuolle puolen, sillä BIOS-tutkimusyksikölle itselleenkin synteesiraportit olivat tapa rakentaa tutkijoiden keskuudessa poikkitieteellistä ymmärrystä yhteiskunnan kehityksen kannalta keskeisistä teemoista. Toisaalta toimittajien kanssa käydyt keskustelut syvensivät käsitystä median käytännöistä: mitkä tekijät määrittävät, minkälaisia juttuja kirjoitetaan, tuotetaan ja julkaistaan? Opittavaa oli paljon molemmin puolin, ja kesti aikansa kehittää yhteistä kieltä.

 

Miten uutisoida tulevaisuudesta?

Alkuvaiheessa tutkijoille oli hankalinta päästä perille journalistisen työn totunnaisuuksista ja sitä ohjaavista paineista. Uutis- ja ajankohtaistoimituksessa tarttuminen hetken keskusteluun, yksinkertaistaminen ja konkreettiset yksilötason havainnollistukset painottuvat. Esimerkiksi helposti omaksuttavien ja samastuttavien yksilötarinoiden asema on nykyään vahva. Lisäksi ympäristökysymysten käsittelyyn on vakiintunut tietynlaisia yksinkertaistavia ja konkretisoivia konventioita kuten ruokakysymyksissä yksilöä opastavat lautasmallit ja ostoskorit tai ilmastokysymyksissä lomailijaa koettelevat muuttuvat kesä- ja talvisäät. Ympäristöjournalismissa tahtoo korostua myös tiukka jako utopian ja dystopian, optimismin ja pessimismin välille. Kiistelyssä oletukset tahtovat käydä tutkimustiedon yli – kuten New York Magazinen artikkelin “The Uninhabitable Earth” herättämät laajat reaktiot viime vuonna osoittivat.

Nämä toimitustyön pakot turhauttivat usein tutkijoita, joiden työssä laajan mittakaavan ja pitkän aikavälin ilmiöt korostuvat, mikä vaatisi toisenlaisia esitystapoja. Toisaalta toimittajien asema tutkijoiden usein epärealististenkin toiveiden ja oman työn rajoitteiden välissä ei ollut kadehdittava.

Uusien esitysmuotojen etsiminen ei kuitenkaan ollut itseisarvo, vaan sen sanelivat käsiteltävät aiheet. Yhä vakavammat alueelliset ja globaalit ympäristö- ja resurssikriisit sopivat huonosti valmiiseen journalistiseen sapluunaan. Tärkeintä olisi löytää tapoja hahmottaa monimutkaisia kokonaisuuksia mahdollisimman hyvin ilman, että monimutkaisuus turhauttaisi lukijaa, kuulijaa tai katsojaa. Miten voisimme välittää tietoa sekä nyky-yhteiskuntaa ohjaavista rakenteista että niiden vaihtoehdoista? Miten voisimme kertoa luonnontieteen tuoreista löydöksistä kaunistelematta ja havainnollisesti? Miten voisimme osoittaa, että vaikka kaikki globaalit ympäristömuutokset eivät ole enää vältettävissä, paljon on edelleen tehtävissä? Miten voisimme luoda kuvan muuttuvasta yhteiskunnasta ei vain tekniseltä ja luonnontieteelliseltä kannalta vaan myös poliittisena ja kulttuurisena ilmiönä?

Joissain kohdin yhteistyön muodot löysivät uomansa helpommin. Kun BIOS oli kutsumassa Suomeen kansainvälisiä asiantuntijoita, haastatteluiden taustatyö sujui luontevasti. Samoin ajankohtaisuutensa vuoksi etenkin metsien käyttöä ja sen ympäristö- ja ilmastovaikutuksia koskeva tutkimustieto kiinnosti heti toimittajia. BIOS-tutkimusyksikkö fasilitoi suomalaisten tutkijoiden julkilausumaa Suomen metsänkäyttösuunnitelmista, ja kiihkeä julkinen keskustelu EU:n bioenergialinjauksista osui yhteistyöhankkeen aikaan. Silti yleisempi kysymys laajojen ja monimutkaisten tulevaisuuden haasteiden käsittelystä pysyi sitkeänä ongelmana, kunnes se alkoi selvitä kuin vahingossa.

 

Sattumalta syntyneet tarinat

Kokoavat tieteelliset taustaraportit tuottivat joukon perinteisiä journalistisia artikkeleita, mutta hankkeessa todettiin, että tarvittaisiin jotain enemmän. Vaikka käsiteltiin globaaleja kysymyksiä, olennaista olisi kuvata Suomen tulevaisuutta lähivuosikymmeninä, suurten ympäristömuutosten aikakaudella. Ennen kaikkea: millainen yhteiskunta Suomi olisi, jos nyt alettaisiin tehdä yhteiskuntaa ohjaavia päätöksiä, jotka ottavat ekologiset reunaehdot tosissaan? Samalla parhaassakin tapauksessa ilmastonmuutos ja monet muut ilmiöt vaikuttaisivat yhteiskuntaan merkittävästi.

Edellä mainittuja utopia–dystopia-vastakkainasetteluun upotettuja tai yksilöiden arkikulutusta eritteleviä lähestymistapoja oli jo kokeiltu useilla tahoilla, ja hankkeessa ne koettiin kuluneiksi. Lisäksi tulevien muutosten epävarmuus ja osittainen ennustamattomuus tarkoitti, että yksinkertaiset tulevaisuusskenaariot eivät olisi tieteellisesti uskottavia – ja hankkeen tuotosten tieteellisestä perustasta huolehtiminen oli kaikille äärimmäisen tärkeää. Mutta mitä tilalle? Pitkät historialliset kaaret ja lukuisia eri ulottuvuuksia yhteen tuovat sisällöt sopivat huonosti totuttuihin journalistisiin tapoihin.

Ratkaisu löytyi sattumalta. Edellä mainittujen taustapapereiden ja koulutustapaamisten yhteydessä toimittajat olivat toivoneet tutkijoilta kuvauksia konkreettisista elämäntilanteista, mikä auttaisi heitä sisäistämään monimutkaisen tutkimustiedon merkitystä ihmisten elämälle. Kävi ilmi, että jo lyhyet ja kenties kömpelötkin tarinat ovat hyvin vaikuttavia. Kuulimme toimittajilta moneen kertaan, kuinka oikeastaan vasta tarinoiden kautta he ymmärsivät, minkälaisista muutoksista olimme koko ajan puhuneet.

Ensimmäiset tarina-aihiot herättivät intoa toimittajien ja draamapuolen tapaamisessa – sillä myös jälkimmäisessä oli kiinnostusta aiheen käsittelyyn etenkin Suomi 100 -juhlavuonna. Ajatus uutis- ja ajankohtaistoimituksen ja draaman yhteistyöstä kumpusi siis tarina-aihioiden pohjalta.

Yllättäen BIOS päätyi siten laatimaan tieteellisen tutkimuksen pohjalta kymmeniä fiktiotarinoita tulevaisuuden Suomesta. Näitä tarinoita Yle Draama työsti eteenpäin, ja niiden ympärille kehkeytyi idea laajasta podcast-sarjasta, jossa tarinoita tukisivat asiantuntijahaastatttelut. Tästä syntyi kymmenosainen Jari Hanskan juontama sarja Tulevaisuus hanskassa. Sen ympärille rakentui monimediallinen kokonaisuus Tehtävänä tulevaisuus, johon kuului podcastien lisäksi sosiaalista mediaa varten tehtyjä tarinavideoita, keskusteluita A-Studiossa, inserttejä A-Studioon ja pääuutislähetykseen sekä monentyylisiä artikkeleita Ylen verkkosivustolle. Kokonaisuus julkaistiin loppuvuodesta 2017, ja se oli ensimmäinen Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen ja draaman yhteistyöhanke.

 

Kuva: Jussi Nahkuri / Yle

 

Tulevaisuuden sirpaleita, ei yhtä tarinaa

BIOS-tutkijoiden ja Ylen yhteistyö synnytti kahden vuoden aikana laajan kirjon sisältöä. Yleisö löysi sen pariin hyvin. Ensimmäistä podcast-jaksoa on kuunneltu tätä kirjoitettaessa yli 11 000 kertaa. Nyt voidaan kysyä: mikä vaikutti toimivan, ja mitä kannattaa kenties jatkossa tehdä toisin?

Jo varhain päätimme yhdessä, että emme pyri muodostamaan yhtä yhtenäistä tulevaisuuskuvaa vaan tarjoaisimme pilkahduksia mahdollisista tulevaisuuksista. Tämä oli hyvä ratkaisu. Emme törmänneet tieteellisiin uskottavuusongelmiin, joita helposti syntyy, kun radikaalisti epävarma tulevaisuus paketoidaan yhden yhtenäisen tarinan muotoon. Lisäksi ratkaisu vapautti luovaa ajattelua: kun spekuloimme jollakin ilmiöllä, ei samalla tarvinnut ajatella sen liitännäisyyksiä aivan kaikkiin muihin ilmiöihin. Silti BIOS-tutkimusyksikössä tehtiin paljon töitä, että kirjoittamamme tarinat ja niiden dramatisoidut versiot olisivat uskottavia monitieteisen tutkimuksen näkökulmasta.

Siksi olikin tärkeää, että tutkijat tuottivat tarinoiden ensimmäiset versiot itse. Ammattidramaturgi dramatisoi yli kolmekymmentä tarinaamme. Prosessissa hävisi joitakin meille tutkijoille tärkeitä ulottuvuuksia, mutta samalla tarinoiden iskevyys parani ja henkilöhahmojen ja tilanteiden kirjo laajeni. Toisaalta vaikka tarinat olivat yksilölähtöisiä, niissä onnistuttiin mielestämme pureutumaan myös laajempiin ilmiöihin, etenkin yhteiskunnan muutokseen.

Kaikkiaan Tehtävänä tulevaisuus välitti hienosti joitakin oleellisia tieteeseen nojaavia sosiomateriaalisia ulottuvuuksia tulevaisuudesta. Tarinat eivät jakaantuneet teemoihin tiukkarajaisesti, vaan eri aiheet olivat näkyvissä tarinajuonteina joka puolella. Esimerkiksi ruoantuotannon omavaraistuminen, maaseudun uudenlainen elävöityminen, maahanmuutto ja ruoankulutusta rajoittavat tekijät nivoutuivat hienovaraisesti yhteen. Kaupunkimaisen elämän muutokset ilmaston lämpenemisen säävaikutusten syventyessä ja energiankulutuksen pienentyessä hahmottuivat kokemuksellisesti monesta eri suunnasta. Matkustamisen hidastumista taas puntaroitiin suhteessa etäkommunikointimahdollisuuksien parantumiseen.

Tämä tarjosi myös niin podcast-sarjan keskusteluille kuin journalistisille sisällöille tavanomaista monipuolisemman ja hedelmällisemmän maaston. Eri muodot tukivat toisiaan.

Ylipäätään tiettyihin paikkoihin, rytmeihin ja olosuhteisiin sitoutuneiden kulttuuristen käytäntöjen häiriintyminen ja uudelleenrakentuminen nousivat ansiokkaasti esiin. Tehtävänä tulevaisuus on malliesimerkki siitä, kuinka onnekkaat yhteentörmäykset ja alkuperäisen suunnitelman mullistavat uudet ideat ovat hyvin hedelmällisiä lopputuloksen kannalta.

 

Talous ja ympäristö edelleen eri maailmoissa

Projekti myös osoitti selvästi sen, kuinka paljon meistä riippumattomat seikat vaikuttivat siihen, kuinka helppoa tai vaikeaa eri aiheiden käsittely oli. Esimerkiksi metsien ilmastovaikutuksia käsittelevän aiheen käsittely oli toimittajien kanssa sujuvaa, vaikka itse aihe on hyvin vaikea, monitahoinen ja poliittinen. Sen sijaan talouden rakenteellisten kysymysten käsittely pysyi vaikeana ja ongelmallisena koko yhteistyöhankkeen läpi.

Kun laadimme toimittajia varten tieteellistä taustapaperia Suomen taloudesta ja siihen vaikuttavista ympäristö- ja resurssitekijöistä, kävimme muiden taustapaperien tapaan läpi sitä, millaista tutkimustietoa eri tahoilla tuotetaan ja miten se vaihtelee. Kerroimme esimerkiksi, että käytännössä kaikki vaikutusvaltaiset kansainväliset globaaleja ympäristökysymyksiä käsittelevät raportit lähtevät siitä, että kun talouksien ympäristökuormitusta pyritään vähentämään, politiikan on asetettava pelisäännöt markkinoille. Kerroimme myös, että uusklassiseen teoriaan nojaavat makrotaloutta kuvaavat mallit eivät ota huomioon luonnonvarojen absoluuttisia niukkuuksia eivätkä pysty käsittelemään esimerkiksi saatavilla olevan energian laadullisia tekijöitä. Yksittäisistä talousteorioista käsin ongelmia ja ratkaisuja ei ylipäätään voi kuvata tyydyttävällä tavalla. Niinpä kun tavoitteena on talouden muokkaaminen sopimaan ekologisiin reunaehtoihin, tarvitaan moninäkökulmaista tieteellistä ymmärrystä taloudesta.

Tällainen taustoitus sisältää toimittajalle haasteen: miten tehdä yleisölle selväksi taloutta koskevaan tiedontuotantoon sisältyvät rajoitukset? Talous kuitenkin osoittautui tässä erityisen hankalaksi alueeksi. Väestökysymyksiä käsittelevässä taustoituksessamme selvitimme toimittajille samaan tapaan, miten eri tahojen tuottama tieto vaihtelee ja mistä se kertoo. Väestöennusteita voidaan laatia eri tavoin – esimerkiksi väestönkehitykseen vaikuttavia tekijöitä universaalilla tasolla mallintaen tai paikalliseen asiantuntijatietoon nojaten. Näin saadaan toisistaan huomattavasti poikkeavia ennusteita väestönkasvusta tulevaisuudessa. Toimittajien on kyettävä avaamaan tutkimustulosten taustalla olevia menetelmiä, jotta yleisö voisi ymmärtää, miksi ennusteet ovat keskenään ristiriidassa. Talouden kohdalla vastaavaa selittämistä tarvitaan, kun verrataan keskenään hyvin erilaisia arvioita esimerkiksi julkisen talouden kestävyysvajeen määrästä ja vaikutuksista. Selittäminen voisi lähteä vaikka siitä, että toisissa malleissa julkinen talous nähdään kotitalouden kaltaisena, toisissa ei.

Nähdäksemme väestökysymyksessä ja monilla muilla alueilla toimittajien ei ole vaikeaa hyväksyä, että tutkimusmenetelmiin sisältyy väistämättä valintoja ja rajoituksia. Talouskysymyksissä erilaisten teorioiden ja menetelmien käsittely ja vertailu tuntuu sen sijaan toimittajasta monesti hankalalta, jopa epämiellyttävältä. Se, mikä väestökysymyksessä on normaalia lähdekritiikkiä, tunnutaan kokevan talouskysymyksessä lipuvan tieteen politisoinnin vaaralliseksi koetulle alueelle.

Tämänkaltaisen suhtautumisen taustalla vaikuttaa uusklassisten taloustieteilijöiden hyvin aggressiivinen oman tutkimuslähestymistavan puolustaminen julkisessa keskustelussa. Kuten Hanna Wass, Jenni Rinne ja Petri Koikkalainen kirjoittavat Politiikasta.fi -verkkojulkaisussa:

“Viime vuosina on usein esitetty pelkoja siitä, että herkiksi koettujen aiheiden, kuten ravitsemuksen, maahanmuuton ja puolustuskysymysten, asiantuntijat saattavat kansalaisilta tulevan kriittisen palautteen vuoksi kieltäytyä julkisista esiintymisistä. Huomattavasti vähemmän on keskusteltu ‘kollegiaalisen’, räikeimmillään suoranaista vihapostia muistuttavan palautteen vaikutuksista, vaikka se voi johtaa jopa tutkijan itsesensuuriin. Tämä on koko tiedeyhteisön kannalta vakava uhka.”

Heikki Patomäki puolestaan antoi esimerkkejä tällaisesta “kollegiaalisesta” käytöksestä nimenomaan talouden tutkimuksessa.

Vaikuttaa siltä, että muista kuin uusklassisen teorian lähtökohdista taloutta tutkivien tutkijoiden kohdalla toimittajat ovat varpaillaan. He saattavat pelätä leimaantumista toimittajiksi, jotka tuovat julkisuuteen ei-uskottavia näkökulmia talouteen, vaikka todellisuudessa kysymyksessä olisi vakavasti otettava, tieteelliseen pluralismiin liittyvä rinnakkainen tutkimusnäkökulma. Vaatii melkoista luonteenlujuutta ja tieteen käytäntöjen ymmärtämistä toimittajalta puolustautua jopa professoritasoisia aggressiivisia purkauksia vastaan.

Toinen esimerkki talouskysymysten käsittelyn haasteista oli tutkijoiden rakentamien, taloutta eksplisiittisesti käsittelevien tarinoiden kääntyminen dramatisointiprosessin myötä rakenteellisista kysymyksistä yksilötasolle. Toimittajien ja draamantekijöiden kanssa käymiemme keskustelujen perusteella päättelemme tämän johtuvan ennen kaikkea siitä, että talouden rakenteellisia kysymyksiä tunnetaan huonosti. Niihin liittyvää dynamiikkaa ei hahmoteta tarpeeksi, jotta niiden ympärille voisi rakentaa uskottavia tarinoita.

Hankkeen varrella onnistuimme kuitenkin yhteistyössä toimittajien kanssa käsittelemään monia vähintäänkin yhtä kompleksisia ilmiöitä. Niinpä taloustuntemuksen heikkous ei johdu kokemuksen tai käsityskyvyn puutteesta, eikä se selity vain journalistisilla tottumuksilla.  Pikemminkin ongelma on tavoissa, joilla taloudesta puhutaan julkisuudessa ja eri tieteentraditioista ammentavien akateemisten yhteisöjen välillä. Koska vallitseva taloustieteellinen tutkimus ja talouspuhe on osoittautunut kyvyttömäksi ottamaan huomioon käsillä olevia yhteiskuntien säilymistä uhkaavia ongelmia, keskustelun monimuotoistuminen on välttämätöntä. Tutkijoiden ja toimittajien yhteistyön tarve ei tästä vähene.

 


Artikkelin kuvituksena on käytetty kuvamateriaalia Ylen tuottamasta Tulevaisuus hanskassa -sarjasta.

Kirjoittaja

Paavo Järvensivu & Jussi T. Eronen