Jakautuuko Suomi?, osa 13: Toteutuvatko maahanmuuttajien ihmisoikeudet Suomessa?

Maahanmuutosta puhutaan Suomessa paljon, mutta samat aiheet ja näkökulmat ovat hallinneet keskustelua vuosien ajan. Toimittajien, tutkijoiden ja valokuvaajien Piilosta näkyväksi -hanke etsi maahanmuuttoaiheita, jotka eivät juuri julkisuudessa näy.
Toimittajien, tutkijoiden ja valokuvaajien yhteishanke Piilosta näkyväksi etsi aiheensa maahanmuuttajien arjesta. Usein reportaasien kohteet eivät voineet esiintyä omilla nimillään ja kasvoillaan. Kuva: Katja Tähkä

Maahanmuutto hahmotetaan suomalaisissa keskusteluissa usein edelleen uutena ilmiönä – asiana, jota voidaan ”vastustaa”, “kannattaa” tai “hallita”. Muuttoliikkeet ovat kuitenkin vanhempia kuin se kansallisvaltio, jota nykyään Suomeksi kutsutaan. Muuttoliikkeet ja niiden jatkuvasti kiristynyt kontrollointi ovat muuttaneet lukemattomin tavoin suomalaista arkea ja yhteiskuntaa. Ne ovat tuoneet esiin uudenlaisia ihmisoikeuskysymyksiä ja eriarvoisuuden muotoja.

Vaikka maahanmuutosta on käyty jatkuvia julkisia keskusteluita viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana, keskustelut ovat keskittyneet maahanmuuttoon liitettyihin negatiivisiin ja usein marginaalisiin ilmiöihin, lyhyen aikavälin taloudellisiin näkökohtiin tai yhteiskunnan jakautumiseen ja maahanmuuttovastaisuuteen. Samaan aikaan maahanmuuttajien arki, siihen liittyvät ihmisoikeuskysymykset ja eriarvoisuuden muodot ovat olleet piilossa niin julkisesta keskustelusta kuin politiikan agendoilta.

Piilosta näkyväksi – Maahanmuutto ja ihmisoikeudet Suomessa -hanke on vuodesta 2014 lähtien tuottanut tutkimukseen perustuvaa reportaasijournalismia maahanmuuttoon liittyvistä ilmiöistä, jotka ovat jääneet median valtavirrassa huomaamatta. Maahanmuuttajien ja erityisesti turvapaikanhakijoiden kohtelu on synnyttänyt haasteita suomalaiselle oikeusvaltiolle ja herättänyt kysymyksiä kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien ihmisoikeuksien toteutumisesta. Vuoden 2015 turvapaikanhakijamäärän tuntuva kasvu Suomessa on entisestään lisännyt tarvetta kirjoittaa globaaleihin muuttoliikkeisiin liittyvistä perus- ja ihmisoikeuskysymyksistä selkeästi ja ymmärrettävästi.

Piilosta näkyväksi -hanke sai alkunsa Koneen Säätiön keväällä 2014 järjestämässä Jakautuuko Suomi? -seminaarissa tapahtuneesta työskentelystä ja verkostoitumista. Hanketta alkoivat valmistella tutkijat Lena Näre ja Veronika Honkasalo yhteistyössä Kultti ry:n ja Ison Numeron kanssa. Hankkeessa on vuosien 2014–2018 aikana työskennellyt yksitoista tutkijaa, yhdeksän toimittajaa, neljä valokuvaajaa sekä yksi taiteilija.

Toimittaja-tutkija-valokuvaaja -tiimien yhteistyönä on huhtikuuhun 2018 mennessä tuotettu 14 reportaasia, jotka on julkaistu vähävaraisten kadulla myymässä Iso Numero -kulttuurilehdessä. Tutkimustuloksista on myös kerrottu yleisötilaisuuksissa, joita on järjestetty lehden julkaisun yhteydessä.

Reportaasit ovat käsitelleet keskeisiä maahanmuuttoon liittyviä ihmisoikeuskysymyksiä nyky-Suomessa: paperittomien maahanmuuttajien perusoikeuksien toteutumista, säilöönottoyksikön arkea ja erityisesti säilöönotettujen alaikäisten asemaa, ulkomaalaisten seksityöläisten ihmisoikeuksia, perheenyhdistämisen ja avioliittoperustaisen maahanmuuton vaikeutta, maahanmuuttajataustaisten nuorten asunnottomuutta, karkotuksia ja pakkopalautuksia sekä eurooppalaisen rajavalvonnan toimintaa.

Piilosta näkyväksi -hanke on purkanut omalta osaltaan myyttiä homogeenisestä ja yhtenäisestä Suomesta. Se on tuonut esiin ongelmia, jotka koskettavat ulkomaalaisia ja rodullistettuja ihmisiä. Hanke on tuonut esiin arjen eriarvoisuutta, joita oleskeluluvan puute, rasismi ja työmarkkinoiden etniset hierarkiat tuottavat.

Ihmiset oikeudellisissa rajatiloissa

Toisin kuin usein ajatellaan, valtion rajojen tärkein hallinnan muoto ei tapahdu maantieteellisillä rajoilla, vaan valtion sisällä ulkomaalaisen kohtaamissa byrokraattisissa käytännöissä. Oleskelulupiin liittyvät rajanvedot eivät ole neutraaleja, vaan ne perustuvat valtioiden välisiin hierarkioihin. Tärkein eronteko kulkee Euroopan Unionin kansalaisten ja unionin ulkopuolelta tulevien ulkomaalaisten välillä, mutta hierarkiat perustuvat myös taloudelliseen asemaan, muuton motiiveihin ja sukupuoleen. Ulkomaalaisia, joilla ei ole virallista oleskelulupaa kutsutaan arkikielessä paperittomiksi. Suomalainen media ja maahanmuuttoviranomaiset käyttävät paperittomista myös nimitystä ”laiton maahanmuuttaja”, joka on vastoin YK:n suosituksia. Kukaan ihminen ei ole laiton, eikä paperittomuus ole rikos.

Paperittomuus on myös vaikeasti määriteltävissä oleva ilmiö. Paperittomuus ei tarkoita sitä, etteikö henkilöllä esimerkiksi olisi henkilöllisyystodistusta. Useilla paperittomilla on voimassa oleva passi. Se ei myöskään tarkoita sitä, että henkilö olisi tullut laittomasti maahan. Tyypillisempää on, että paperittomuus on seurausta määräaikaisen oleskeluluvan päättymisestä tai kielteisestä päätöksestä turvapaikkahakemukseen. Paperittomuus ei myöskään ole pysyvä tila, vaan se voi olla tilapäistä ja päättyä oleskeluluvan saamiseen niin kuin Jussi Förbomin ja työryhmän paperittomuutta käsittelevässä Ison Numeron jutussa nostetaan esille.

Paperittomuuden kaltaisesta tilanteesta voivat kärsiä myös EU-kansalaiset, joita syrjitään omassa kotimaassaan. Esimerkiksi Kaisa Viitanen nostaa esille Isossa Numerossa vuonna 2017 julkaistussa Kadulta kotiin -nimisessä jutussa, kuinka Itä-Euroopan romanit – jotka ovat virallisesti EU-kansalaisia – ovat terveydenhuollon näkökulmasta samassa asemassa kuin ilman oleskelulupaa asuvat ulkomaalaiset. Heiltä puuttuu usein sosiaalivakuutus omasta kotimaastaan, eivätkä he virallisen työn puuttuessa voi rekisteröidä oleskeluaan Suomessa. Tosin mielikuva kiertolaisena kulkevasta Itä-Euroopan romanista ei sekään ole täysin tosi: pieni osa Itä-Euroopan romaneista on asettunut pysyvästi Suomeen, saanut kodin, työn ja sosiaaliturvatunnuksen.

Paperittomuus koskettaa Suomessa myös lapsia. Oppivelvollisuusikäisellä lapsella on Suomen perustuslain takaama oikeus perusopetukseen, oli hänellä sosiaaliturvatunnusta tai ei. Vaikka paperittomat lapset ovat erityisen haavoittuvassa asemassa, heillä on koulun kautta pääsy sellaisiin hyvinvointivaltion peruspalveluihin, joihin heidän vanhemmillaan ei ole pääsyä. Koulussa lapset saavat opetuksen lisäksi lämpimän aterian ja ovat oikeutettuja kouluterveydenhuollon, kuraattorin ja koulupsykologin palveluihin. Lukumäärää Suomessa asuvista paperittomista lapsista on vaikea saada tai jopa mahdotonta tietää. Paperittomat Suomessa 2017 -tutkimuksen arvion mukaan paperittomien määrä liikkuu kolmen ja neljän tuhannen välillä.

Ilman oleskelulupaa Suomessa asuvat ulkomaalaiset joutuvat pelkäämään säilöönottoa ja karkotusta kotimaahansa. Johanna Vehkoon ja Jukka Könösen vuonna 2015 Isossa Numerossa julkaistussa jutussa tuodaan esille, että toisin kuin usein luullaan, ulkomaalaisen säilöönotto ei perustu rikosoikeudelliseen prosessiin, vaan sen perustana on viranomaisen arvio pakenemisen vaarasta tai käännytyksen vaikeuttamisesta. Säilöönotto on hallinnollinen vapaudenriisto, josta päättää poliisi tai rajaviranomainen ja sen laillisuus arvioidaan käräjäoikeudessa, kun säilöönotto on jo tapahtunut. Koska kyseessä ei ole rikosoikeudellinen prosessi, säilöönotettu henkilö ei tiedä kuinka pitkään säilöönotto kestää, eikä sitä, milloin karkotus pannaan toimeen. Suomessa on tällä hetkellä kaksi ulkomaalaisten säilöönottoyksikköä, Metsälän yksikkö sekä Joutsenossa Konnunsuon entisen vankilan tiloissa toimiva yksikkö. Säilöönottoyksiköissä pidetään myös lapsia. He pääsevät kerran päivässä ulos tunniksi. Monet viettävät säilössä useita kuukausia, sillä heidän palauttamisensa kotimaahan voi olla mahdotonta puuttuvien dokumenttien takia tai siksi, etteivät kotimaan viranomaiset suostu ottamaan karkotettua vastaan.

Piilosta näkyväksi -juttujen tekijät törmäsivät usein maahanmuuttajien elämää rajoittaviin konkreettisiin esteisiin ja muureihin. Juttuja tehtiin muun muassa säilöönotosta ja rajavalvonnasta. Kuva: Katja Tähkä

Vielä ennen maaliskuun 2015 ulkomaalaislain muutosta ulkomaalaiset, joita ei kyetty palauttamaan, saattoivat saada tilapäisen oleskeluluvan. Muutoksen myötä lakiin kirjattiin niin sanottu vapaaehtoisen paluun käytäntö ja heistä, jotka eivät esimerkiksi pelon takia uskalla palata, tehtiin paperittomia. Vaikka laissa puhutaan vapaaehtoisesta paluusta, voidaan paluun todellinen vapaaehtoisuus kyseenalaistaa, jos ja kun laillinen oleskelu ei ole todellinen vaihtoehto, kuten Johanna Vehkoo ja Aino Korvensyrjä osoittavat Ison Numeron jutussaan Vapaus palata, mutta ei jäädä. Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestön IOM:n ohjelmien kautta palautettavilla ihmisillä on useimmiten taustalla joko hylätty turvapaikkahakemus tai muu käännytys- tai karkotuspäätös. On kuvaavaa, että Suomesta vapaaehtoisen paluun järjestelmässä palataan nykyään useimmiten Irakiin.

Vapaaehtoisen paluun lisäksi Suomi pakottaa joka vuosi yli 3 000 ulkomaalaista lähtemään maasta. Kun vuonna 2015 tulleet turvapaikanhakijat ovat saaneet kielteisiä turvapaikkapäätöksiä, pakkopalautuksia on pyritty lisäämään. Karkotuksia käsitellään julkisuudessa usein rikokseen syyllistyneiden ulkomaalaisten kautta. Ulkomaalaislaki säätää, että Suomessa rikokseen syyllistynyt ulkomaalainen on normaalissa rikosoikeudellisessa vastuussa teoistaan. Kuitenkin tuomitun rangaistuksen lisäksi ulkomaalainen voidaan karkottaa maasta. On perusteltua kysyä, rikkooko karkotus oikeudellista periaatetta, ettei rikoksesta tule tuomita kaksinkertaista rangaistusta.

Julkisuudessa puhutaan harvemmin siitä, että ihmisiä karkotetaan Suomesta myös muista kuin rikosoikeudellisista syistä. Nämä palautukset koskevat kaikenlaisia ulkomaalaisia: niitä, jotka avioeron, opintojen hitauden tai työpaikan menetyksen takia menettävät oleskeluluvan, tai eivät saa turvapaikkaa. He voivat olla myös tilanteessa, jossa he ovat jättäneet sormenjälkensä toiseen EU-maahan eikä heidän lupa-anomustaan edes käsitellä Suomessa, niin kuin Kaisa Viitanen ja Aino Korvensyrjä kuvaavat jutussaan Kerran karkotetut.

On myös työtä, jonka tekeminen on karkotusperuste. Vaikka seksityö ei ole rikoslaissa kriminalisoitu, ulkomaalainen voi joutua sen perusteella karkotetuksi. Yksittäisen siirtolaisen näkökulmasta eurooppalainen oleskelulupajärjestelmä näyttäytyy usein vaikeaselkoisena, eikä moni tiedä omasta prosessistaan edes perusteita saati oikeuksistaan hakea turvapaikkaa. Tästä ilmiöstä kirjoittaa Ilkka Karisto jutussa Ensimmäinen piiri, joka on julkaistu Isossa Numerossa 2018.

Oleskelulupajärjestelmä ja maahanmuuttopolitiikka vaikuttaa ulkomaalaisten yksityiselämään tavoin, joista harva suomalainen on tietoinen. Kun EU:n ulkopuolisesta maailmasta kotoisin oleva henkilö asuu ja työskentelee Suomessa, ei ole mitenkään selvää että hänellä olisi oikeus asua perheensä kanssa yhdessä. Mikäli työperäisen oleskeluluvan omaava henkilö haluaa tuoda puolison ja kaksi lasta Suomeen, tulee hänen ansaita enemmän kuin mitä suomalainen keskipalkka on. Tästä perheenyhdistämisen keskeisestä ongelmasta kirjoittaa Venla Pystynen Ison Numeron jutussa Ihmisen erottamat perheet.

Samoin kaikkein haavoittuvaisimmassa asemassa oleville siirtolaisille, yksin tulleille alaikäisille turvapaikanhakijoille oman perheen saaminen Suomeen on erittäin vaikeaa. Vaikka kansainvälinen lapsen oikeuksien sopimus painottaa oikeutta perhe-elämään, ulkomaalaislain tiukka tulkinta estää alaikäisinä tulleiden mahdollisuuden perheenyhdistämiseen. Moni nuorista haaveilee siitä, että näkisi elämässään äitinsä vielä kerran. Yksintulleiden haurasta arkea valotetaan Lina Laurentin Isossa Numerossa julkaistussa jutussa Hengailua, harrastuksia ja huolta huomisesta vuodelta 2017.

Ulkomaalaisvalvonta ulottuu myös parisuhteeseen. Avioituminen henkilön kanssa, joka on kotoisin EU:n ulkopuolisesta maasta, ei ole yksinkertaista, sillä Maahanmuuttovirasto saattaa epäillä kyseessä olevan niin sanottu lumeavioliitto. Vuosittain sadat pariskunnat joutuvat todistamaan viranomaisille suhteensa olevan ‘aito’. Paradoksaalista on, että todistaakseen suhteen aitouden on EU:n rajat ylittävien parien mentävä oleskeluluvan takia naimisiin, sillä pelkkä seurustelu tai avoliitto ei takaa kumppanille oleskeluoikeutta, niin kuin Kristiina Markkanen ja Martta Myllyllä Ison Numeron jutussaan Rakkaus suurennuslasin alla tuovat esille.

Tutkija-toimittaja -yhteistyö ja eettiset kysymykset

Piilosta näkyväksi -hankkeen lähtökohtana on ollut tutkimukseen pohjautuvan tiedon popularisointi ja yleistajuistaminen. Maahanmuuttoon liittyvät ilmiöt, taustat, käsitteet ja oikeudelliset kysymykset ovat usein monimutkaisia ja latautuneita. Maahanmuuttoon ja erityisesti turvapaikanhakijoihin liittyvä yhteiskunnallinen ilmapiiri on ollut kielteisesti leimautunutta jo pitkään. Vihanlietsonta on kohdistunut erityisesti haavoittuvassa asemassa oleviin turvapaikanhakijoihin ja paperittomiin. Näiden ryhmien elinolosuhteita ja arkea tutkivat ja heidän parissaan työskentelevät ovat saaneet kokea osansa suomalaisessa yhteiskunnassa lisääntyneestä rasismista ja vihapuheesta. Aggressiivinen keskustelukulttuuri on vaikuttanut sananvapauden kaventumiseen ja journalistien työskentelyyn. Monet maahanmuuttoa tutkivat ovat olleet haluttomia kommentoimaan aihetta mediassa.

Muuttoliikkeitä ympäröivä latautunut ilmapiiri on vaikuttanut myös Piilosta näkyväksi -työryhmien työskentelyyn. Aiheiden arkaluonteisuus ja turvapaikanhakijoiden ja paperittomien hauras yhteiskunnallinen asema ovat vaatineet tarkkaa eettisten kysymysten huomioimista. Etiikka tosin saattaa tarkoittaa tutkijoille ja toimittajille eri asioita.

Kutakin teemaa on työstänyt yksi tai kaksi tutkijaa, toimittaja ja yksi tai useampi valokuvaaja työryhmänä. Työryhmä paneutui kuhunkin teemaan yhdessä ja artikkelit on kirjoitettu joko yhteistyönä tai erikseen, mutta siten, että tutkijat ovat osallistuneet haastatteluihin ja muuhun aineistonkeruuseen. Hankkeeseen valitut tutkijat ovat työskennelleet aiheiden parissa aiemmin, joten tutkimusta ei ole aloitettu alusta, vaikka tarkoituksena onkin ollut myös uuden aineiston kerääminen. Tutkijoiden ja toimittajien yhteistyön tapoihin on vaikuttanut myös henkilökohtaiset työskentelytavat. Jotkut tiimit ovat tehneet yhteistyötä tiiviisti alusta alkaen ja kirjoittaneet lopullisen jutunkin yhdessä prosessikirjoittamisen tuloksena. Useimmissa tiimeissä työnjako on kuitenkin ollut eriytyneempi: tutkija on vastannut jutun aiheen tutkimuspohjaisesta taustoittamisesta ja haastattelut on saatettu tehdä yhdessä, mutta toimittaja on vastannut lopullisen jutun kirjoittamisesta.

Miten hankkeen eettisyyttä on sitten vaalittu juttujen tekovaiheessa? Ensimmäisenä kriteerinä on ollut se, että jutut on taustoitettu huolella. Reportaasien yhteiskunnallisen ja tutkimuksellisen kontekstin avaaminen on ollut erityisesti tutkijoiden tehtävänä. Tutkijat ovat työryhmässä kartoittaneet aikaisemman tutkimuksen ja sen tulokulmat. Tutkijat ovat asiantuntemuksensa kautta voineet myös vinkata jutun kannalta relevanteista haastateltavista ja asiantuntijoista.

Informanttien asema on kuitenkin tutkijoiden ja toimittajien näkökulmasta varsin erilainen, eivätkä tähän liittyvät eettiset kysymykset ole olleet aina helposti ratkaistavissa. Tutkijaa sitoo ammatillisesti informanttien anonymiteetin suojaaminen ja luottamuksellisen suhteen varjeleminen, kun taas toimittajat turvautuvat anonymiteettiin vain poikkeustapauksissa. Jutuissa on siten tapauskohtaisesti harkittu, esiintyvätkö informantit omalla nimellään tai anonyymisti. Kysymys on ollut erityisen herkkä reportaaseissa, jotka ovat käsitelleet alaikäisiä lapsia ja nuoria ja joissa aiheet ovat olleet sensitiivisiä (esim. yksintulleisiin turvapaikanhakijanuoriin ja paperittomiin lapsiin liittyvät artikkelit). Näissä tapauksissa myös valokuvien kohdalla on pyritty suojaamaan informanttien anonymiteetti. Silloinkin kun nuorilla itsellään on olla halua esiintyä omalla nimellään ja kasvoillaan, tutkijan on täytynyt ottaa huomioon tilanne turvapaikkaprosessin ja nuorten tulevaisuuden näkökulmasta. Haluavatko nuoret esimerkiksi tulevaisuudessa, että heidän menneisyytensä turvapaikanhakijana voidaan paikantaa hankkeessa tehtyjen juttujen avulla?

Laajempi eettinen kysymys liittyy hankkeen lähtökohtiin, kun tarkoituksena on tarjota helppotajuista tietoa piilossa olevista ihmisoikeusongelmista ja saattaa tämä tieto julkisiin keskusteluihin. Tutkijoille on tärkeää vaikeiden ilmiöiden kontekstualisoiminen ja monien eri näkökulmien tarjoaminen. Toimittajien roolina on puolestaan ennen kaikkea johdonmukaisen jutun rakentaminen tarinan ja päähenkilöiden kautta. Toimittajat ovat siten lähtökohtaisesti kiinnostuneita löytämään informantteja, joiden kokemusten kautta monimutkaista ja herkkää yhteiskunnallista ilmiötä voidaan tarinallistaa. Tutkijat ovat saattaneet tässä asetelmassa tuntea epämukavuutta, sillä yhteiskuntatieteilijöille haastattelut eivät toimi yksittäisten ihmisten kokemuksellisen kärjen esille nostamisena, vaan tutkijat pyrkivät laadullisen aineiston avulla tekemään näkyväksi yhteiskunnallisia rakenteita ja säännönmukaisuutta. Tarinallisuuden korostaminen saattaa siten tutkijan näkökulmasta typistää monimutkaisen ilmiön liian yksilökeskeiseksi ja kokemukselliseksi. Toimittajien näkökulmasta haasteellista Piilosta näkyväksi -projektissa oli hitaampi rytmi kuin mihin toimittajat normaalisti ovat tottuneet. Toisaalta se pakotti ottamaan huomioon laajempia näkökulmia kuin mihin normaalissa toimitustyössä oli totuttu.

Piilosta näkyväksi -hanke on pyrkinyt osoittamaan huolellisen, hitaan ja tutkimuspohjaisen journalismin tärkeyttä maahanmuuttoon liittyvien ilmiöiden käsittelyssä. Lisääntyvät ja moninaistuvat muuttoliikkeet tuottavat medialle uudenlaisia haasteita. Suomalaista julkista keskustelua on leimannut reaktiivisuus, nopeat sensaatiomaiset kohut ja haavoittuvassa asemassa olevien leimaaminen. Lukemattomat tutkimukset ovat osoittaneet, että median käsittelytavoilla on suorat ja konkreettiset vaikutukset vähemmistöjen ja maahanmuuttajien arkeen, ja että arkipäivän rasismi ja kielteiset asenteet ammentavat voimaa nimenomaan mediasta. Klikkijournalismin ongelma on paitsi ennakkoluulojen vahvistamisessa, myös siinä, että se ei auta ymmärtämään monimuotoistunutta suomalaista arkea.

Piilosta näkyväksi on tarjonnut oppimisprosessin hankkeessa mukana olleille tutkijoille ja toimittajille. Tutkijat ovat oppineet popularisoimaan yhteiskunnallisesti herkkää tutkimustietoa ja hankkeen toimittajat ovat puolestaan arvostaneet sitä, että teemoihin on ollut aikaa paneutua ja pohtia tulokulmia huolella myös eettisestä näkökulmasta.

Vihapuheen ja moraalisten paniikkien kyllästämä julkinen keskustelu maahanmuutosta kiistää ihmisarvon lukemattomilta Suomessa kasvavilta ja eläviltä ihmisiltä. Samalla se estää meitä ymmärtämästä suomalaisen yhteiskunnan kannalta keskeisen tärkeitä ilmiöitä ja muutosprosesseja. Tutkijoilla ja toimittajilla on siksi eettinen vastuu ihmisoikeuskysymysten esillä pitämisestä aikakautena, jolloin niiden merkitystä kyseenalaistetaan yhä aggressiivisemmin.

Hankkeessa työskennelleet tutkijat: Anastasia Diatlova, Anca Enache, Veronika Honkasalo, Aino Korvensyrjä, Jukka Könönen, Olivia Maury, Martta Myllylä, Lena Näre, Miika Tervonen, Terttu Utriainen, Elisabeth Wide.

Toimittajat: Jussi Förbom, Ilkka Karisto, Lina Laurent, Sanna Leskinen, Kristiina Markkanen, Kukka Ranta, Venla Pystynen, Johanna Vehkoo, Kaisa Viitanen.

Kuvaajat: Hussein Bakhtiari ja Mohamed Mostafa Ali, Saara Mansikkamäki, Katja Tähjä.

Kirjoittaja

Veronika Honkasalo, Lena Näre & Miika Tervonen