Ihmeellisiä valokuvia luokkanoususta

Valokuvataiteilija Jari Silomäen mukaan kuva luokkanousun tehneistä ihmisistä on julkisuudessa usein yksipuolinen: kapitalismin ja rahan palvonnan kyllästämä. Teossarjassaan hän halusi tarkastella rikastumista empaattisella katseella.
Jari Silomäki, Anita Vyatkina sarjasta Ihmisrakas Kalpana – Luokkanousuni tarina, 2017–2020

Valokuvaaja Jari Silomäen kameran edessä sängyllä istuu menestynyt kauneusalan yrittäjä Anita. Kuvaaja ja kuvattava ovat Anitan kodin makuuhuoneessa. Moskovassa kello on seitsemän illalla ja aurinko on juuri laskenut. Silomäki on valaissut tilan pehmeällä keinovalolla. Ennen kuvaushetkeä kuvaaja ja kuvattava ovat istuneet keittiön pöydän ääressä ja Silomäki on tehnyt haastattelun Anitan elämän vaiheista. Silomäelle on tärkeää, että kysymykset ovat pikkutarkkoja: Mitä huonekaluja lapsuutesi kodissa oli? Mikä oli ensimmäisen opettajasi nimi? Yhteensä Silomäellä on aikaa kaksi tuntia. Myöhemmin hän tiivistää Anitan vastaukset kertomukseksi, jonka lähettää tälle tarkistettavaksi. Anita kirjoittaa hyväksymänsä tarinan omalla käsialallaan ja äidinkielellään. Tekstin Silomäki liittää valmiin muotokuvan pintaan.

Silomäki työsti Ihmisrakas Kalpana – Luokkanousuni tarina -teoskokonaisuutta seitsemässä eri maassa vuodesta 2017 aina koronakevääseen 2020. Nyt teokset ovat esillä Suomen valokuvataiteen museossa ensimmäistä kertaa, osana Silomäen laajinta näyttelyä tähän asti. Yhteensä Kalpana-teossarjassa on 17 muotokuvaa ja elämäntarinaa. Jokaiselle kuvattavalle on esitetty samat kysymykset. Jokainen kuvattava on kirjoittanut kuviin tarinansa omalla äidinkielellään.

Juuri Anitan tarinan kuultuaan Silomäki päätti keskittyä projektissaan kehittyvissä ja postkommunistisissa maissa nopean luokkanousun ja vaurastumisen kokeneisiin ihmisiin. Silomäen mukaan luokkanousun tehneiden ihmisten tarinat ovat olleet aliedustettuina dokumentaarisessa taiteessa, ja luokkanousun tehneistä julkisuuteen välittynyt kuva on usein hyvin yksipuolinen: kapitalismin ja rahan palvonnan kyllästämä. Häntä kiinnosti erityisesti tapa, jolla vaurautta on valokuvassa ja dokumenteissa yleensä esitetty. ”Esimerkiksi Lauren Greenfieldin vauraudesta kertovissa valokuvissa katse on hyvin erilainen, raaka ja julma”, Silomäki kuvailee. ”Halusin lähestyä kuvattavia empaattisella katseella.”

Tavattuaan Venäjällä Anitan sekä sarjassa esiintyvän Oybeckin Silomäki halusi laajentaa projektiaan. Työskentely osoittautui käytännössä hankalaksi. Uudet yhteydenotot eivät saaneet vastakaikua. Projektin kannalta ratkaisevaksi osoittautui Koneen Säätiön apuraha, joka mahdollisti eri maissa paikallisten viestintäammattilaisten palkkaamiseen. Viestintätoimistot ja tuotantoyhtiöt loivat Silomäestä profiilin ja olivat yhteydessä potentiaalisiin kuvattaviin heidän omalla äidinkielellään. Projekti alkoi edetä nopeasti.

Jokaista elämäntarinaa varten Silomäki matkusti keskushenkilön kotimaahan ja kotikaupunkiin. Hänen työskentelytapaansa kuuluu useiden eri projektien työstäminen rinnakkain. Myös nyt hän jatkoi matkoillaan muita teoskokonaisuuksia, kuten ”Tunteiden maantiedettä” ja jo vuonna 2000 alkanutta ”Otteita sääpäiväkirjastani” -teossarjaa.

Jokainen Ihmisrakas Kalpana – Luokkanousuni tarina -sarjan muotokuva on ikuistettu kuvattavan omassa kodissa. Huoneiston edustustilan sijaan Silomäki halusi miljööksi intiimin paikan kuten ruokailutilan tai makuuhuoneen. Hän halusi rikkoa kuvattavien poseerauksen ja luoda kuviin hetkellisyyden tunnelman. Kuvaus tapahtui aina auringonlaskun jälkeen. ”Hämäryys antaa kuville raamit, ja keltainen keinovalo sitoo tapahtumat intiimin iltanuotion piiriin”, luonnehtii Silomäki. Tärkeä syy ajankohdan valintaan oli myös se, että rauhallinen iltahetki tarjosi pienen mahdollisuuden nipistää hieman lisäaikaa kiireisten ja oman aikansa arvon tuntevien kuvattavien aikataulusta sovitun kahden tunnin jatkoksi.

Kehyksiin jokaisen muotokuvan viereen on rinnastettu henkilöiden elämän maisema: ulkokuva asunnosta tai asuinalueelta. Näyttelyn esillepanossa elämäntarinan käännösteksti on asetettu katsojan luettavaksi teoksen viereen. Silomäelle kuvan ja tekstin tasavahva liitto ovat keskeinen kerronnan väline.

Teossarja on nimetty yhden sarjan päähenkilön, intialaisen Kalpanan, mukaan. Silomäki halusi kokonaisuuden nimen olevan yksikössä korostaakseen sitä, että jokainen tarina on ainutlaatuinen. Tarinoista kuvastuu työmäärä, jota kuvien henkilöt ovat tehneet vaurastumisen eteen. Silomäki korostaa, että työnteko yksin ei merkitse mitään. Kovasti töitä tekeviä ihmisiä on paljon. ”Menestystarinoihin tarvitaan aina myös jonkinlaista onnenpotkua.”

 

Anita Vyatkina

“Kemerovon miehet avasivat ravintolan Berezovskissa. Ensimmäisenä viikonloppuna siellä rikottiin paikat. Toista kahvilaa ei koskaan tullut. Tällaiseen kaupunkiin minä synnyin, hiilikaivoksen kylkeen. Siellä isäni kävi töissä. Äitini oli kampaaja. Nukuin heidän välissä pitkään, kunnes sain oman huoneen.

Koulun ensimmäisellä luokalla pojat vetivät letistä. Mummo opetti tappelemaan. Vanhemmat pelkäsivät, että joudun huonoon seuraan. Pidin tanssista enemmän kuin koulusta. Mummo keksi ratkaisun: maalla oli mökki ja perunamaa. Mummo sanoi, että jos nostan perunat, saan 100 ruplaa. Käytin rahat Natalia Oreiron fanitarroihin.

Menin naimisiin 23-vuotiaana kiltin miehen kanssa. Häiden jälkeen sain tietää, että hän kuului rikollisryhmään. Ehdotin muuttoa Moskovaan. Kun aviomieheni sanoi puolen vuoden suostuttelun jälkeenkin ei, lähdin saattamaan kaveriani lentokentälle. Nousin samaan koneeseen. Perillä kirjoitin miehelleni kirjeen ja virastolle eroanomuksen.

Sain töitä permanentti-meikkisalongista. Ystäväni oli töissä samassa yrityksessä. Hän halusi asemani ja valehteli minusta johtajalle. Menetin työni ja ystävän. Otin velkaa 300 000 ruplaa ja perustin oman studion. Kaikki rahat käytin vuokraan ja mainontaan. En pystynyt ostamaan edes bussilippua. Otin kaksi työntekijää. Toinen heistä lopetti ensimmäisen kuukauden jälkeen. Toinen tyttö sanoi: ’Ai, ei ole rahaa? No, ei se mitään, tulee sitten myöhemmin.’ Hän työskentelee nykyään studioni johtajana Moskovassa. Muita franchising-studioitani on Pietarissa, Uljanovskissa ja Kazakstanissa.  

Varakkuuden myötä olen muuttunut ystävälliseksi. Kotikaupungissa asuessani olin riitaisa tyttö. Matkustan eri maihin etsimään paikkaa, jonne voisin muuttaa. Aloin  harrastamaan urheilua ja syömään terveellisesti. Tapaan ihmisiä, nuoria, joille annan neuvoja liiketoiminnassa. Käyn treffeillä. Ymmärrän, että se on tärkeämpää kuin kaikki muu. En vain tiedä, miten rakastua. Haluan tunteita.”

 

Jari Silomäki: Tunteiden maantiede, Suomen valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla 25.9.2020–6.1.2021

Kirjoittaja

Reetta Haarajoki

Kirjoittaja on Valokuvataiteen museon näyttelyamanuenssi.
Aiheeseen liittyvää