IHME-festivaalin kymmenen vuotta taiteen syntymisen ja kokemisen ytimessä

Kymmenvuotias IHME-festivaali esittää joka vuosi kansainvälisesti tunnetun nykytaiteilijan uuden, laajan teoksen julkisessa, kaikille avoimessa tilassa. Festivaalin keskusteluohjelmassa teoksen teemat avataan osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Toiminnanjohtaja Paula Toppila pohtii, mitä julkinen tila oikeastaan tarkoittaa, ja millaisten muutosten edessä juhlavuottaan viettävä festivaali on.

IHME-festivaalin taustalla oleva Taidesäätiö Pro Arte haluaa edistää taidetta demokraattisessa yhteiskunnassa, tärkeänä osana ihmisten elämää ja arkea.

Säätiön ajatuksena on, että elämä ja arki tavoitetaan parhaiten julkisessa tilassa: kaikissa niissä paikoissa, joissa taidetta ei perinteisesti kohdata, mutta joissa arkisia asioita toimittaessamme liikumme. Taideteos julkisessa tilassa ei useinkaan ole kokemus, joka tietoisesti hankitaan vaan tilanne tai tapahtuma, jonka kanssa eletään joskus vain pieni hetki ilman tietoista valintaa, sattumalta.

Kutsumalla kansainvälisesti tunnettuja ja arvostettuja taiteilijoita yhteistyöhön pyrimme tukemaan kuvataiteen asemaa ja näkyvyyttä, tuomaan oman lisämme kentän tarjontaan. Koemme, että julkisessa tilassa taide on saavutettavampaa siksi, että siellä taide tavoittaa myös uusia yleisöjä eli myös niitä, jotka eivät kuulu kulttuurin ja taiteen vakituisiin kuluttajiin.

 

Julkinen tila, julkinen tilanne, julkinen aika

IHME-nykytaidefestivaalin näkökulmasta kaikki ne yhteiset tilat, joihin ihmisillä on vapaa pääsy, olivatpa ne ulko-, sisä-, tai virtuaalitiloja, ovat julkisia tiloja. Tähän mennessä kohtaamiset IHME-teosten kanssa ovat tuoneet kaupunkilaisten kohdattaviksi teoksia muun muassa Helsingin Kaisaniemien puistoon, päärautatieasemalle, Kauppatorille, kauppakeskuksiin, urheiluhalliin ja kaduille sekä kirjastoihin Helsingissä, Joensuussa, Vaasassa ja Rovaniemellä.

Mutta mitä julkisella tilalla oikeastaan ymmärrämme? Jos käsitettä tarkastellaan omistajuuden tai hallintaoikeuden näkökulmasta, se on huomattavan monimutkainen. Monet julkiset tilat, joiden ajattelemme olevan yhteisiä, eivät lähemmin tarkasteltuina sitä olekaan, vaan niistä päättävät yksityiset yritykset, joiden hallussa ne muuttuvat useimmiten myös kaupallisiksi tiloiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi monet mainostiloiksi myytävät julkisivut, pysäkit ja katutilat puhumattakaan ostoskeskuksista ja muista selkeästi kaupallisista tiloista. Julkinen, yksityinen ja se mitä ymmärrämme yhteisellä, sekoittuvat toisiinsa siinä paikassa, josta puhumme julkisena tilana.

Lähemmin tarkasteltuna julkinen tila ei riitä kuvaamaan nykytaideteosten haltuun ottamaa kokonaisvaltaista kokemusta erilaisine painotuksineen. Julkisen tilan käsite taideteoksen paikkana tuntuu puutteelliselta siksi, että yhä useammin tilanne on se paikka, missä taide kohdataan.  Usein teoskokemuksen fyysisestä ympäristöstä kokonaisuudessaan kaikkine alati vaihtuvine parametreineen tulee olennainen osa teosta, jolloin julkisen tilan sijaan olisi selkeämpää puhua julkisesta kaupunkiympäristöstä tai kontekstista.

Paikan tai ympäristön lisäksi yhtä olennainen ja usein huomattavasti tärkeämpi parametri on aika. Voisimmeko puhua julkisen tilan ajasta tai julkisesta ajasta? Mitä on julkinen aika tai julkisen tilan aika? Aikaa, jonka vietämme yhteisissä tiloissa muiden ihmisten kanssa, yksityisten tilojen ulkopuolella?  Pitäisikö puhua vielä kokonaisvaltaisemmin julkisesta elämästä, siitä jokapäiväisestä moniaistisesta psykofyysisestä ja -sosiaalisesta kokemuksesta kotiemme ulkopuolella, johon taide tapahtuessaan sijoittuu?

 

Yleisön roolit

Ehdotamme IHME-taiteilijalle, että hän pohtisi mahdollisuutta ottaa yleisön edustajia mukaan teoksen suunnitteluun, toteutukseen tai että hän harkitsisi mahdollisuutta saada teoksellaan aikaan kollektiivinen, yhteisöllinen kokemus.

Osallistumisen myötä yleisölle voi avautua mahdollisuus olla mukana taideteoksen syntyprosessissa ja saada kokemus omasta roolistaan yhtenä teoksen tekijänä tai teoksen potentiaalin esiintuojana. Taiteilijavalintoja tehdessämme emme kuitenkaan edellytä, että taiteilijalla olisi kokemusta yleisön osallistumiseen tähtäävistä hankkeista vaan olemme tehneet taiteilijavalinnat perustuen puhtaasti siihen, miten vaikuttava taiteellinen ura tai jokin yksittäinen teos on ollut. Tarjoamamme haaste on kuitenkin ollut jokaiselle taiteilijalle mieluinen ja antanut heille mahdollisuuden pohtia ja kokeilla uusia taiteellisia metodeja ja lähestymistapoja.

Yleisön osallistuminen on toteutunut monin eri tavoin menneissä teoksissa. Britannian tunnetuimpiin kuvanveistäjiin kuuluvan Antony Gormleyn Savi ja kollektiivinen keho  (2009) -teoksessa yleisöstä tuli tekijä, joka muovasi teoksen jatkuvasti muuttuvaa ,savesta rakennettua maisemaa. Tanskalaisen taiteilijaryhmä Superflexin Eläköön nykyaika (Stora Enson talo, Helsinki) (2011) yleisö löysi roolinsa keskustelijana purettujen talojen  ja mediamaailman raunioiden teemoista. Christian Boltanskin Sydänarkistossa (2012) yleisöstä tuli osallistuja, joka lahjoitti digitaalisen sydänäänitallenteen taiteilijan perustamaan sydänääniarkistoon Japanissa.

Yael Bartanan elokuvassa True Finn tosi suomalainen (2014) kahdeksan avoimella haulla löydettyä päähenkilöä pohti identiteettiään suomalaisena. He olivat osallistujia, vertaisia ja välittäjiä, jotka tekivät teoksesta sisällöllisesti monipuolisen ja täyden, tarjosivat katsojalle samaistumisen ja vieraantumisen kohteita, herättivät kysymyksiä ilmeisestä, joka paljastuu erityisyyden runsaudeksi, yhdeksi nykysuomalaisuuden kuvista.

Jeremy Dellerin Saa koskea (2015) -teoksessa yleisö oli kutsuttu vieras, joka tunnusteli omin käsin historiallisten museoiden kokoelmaesineitä, kuunteli niiden tarinoita ja jopa toi omia esineitään yleisötyöntekijöiden nähtäväksi. Moni päätti etsiä niin monta historiallisten esineiden esittelypistettä kuin tapahtumaviikon aikana ehti.

 

Toimintaympäristön muutokset

IHMEen kymmenenvuotisen historian aikana taiteen on kentällä on vahvistunut suuntaus julkisen tilan käyttöön taiteen tapahtumapaikkana.

Samoihin aikoihin IHMEen alkutaipaleen kanssa ohjelmallisen taidetuotannon julkisiin tiloihin aloitti Checkpoint Helsinki, nykyinen PUBLICS, jonka painopiste on kansainvälisten toimijoiden kuratoinnin käytännöissä IHMEen taiteilijalähtöisen lähestymistavan sijaan. Myös Helsingin taidemuseo HAM, joka vastaa kaupungin julkisista teoksista, on vastikään ilmoittanut alkavansa järjestää merellistä saaristobiennaalia Kuninkaansaareen ja Vallisaareen Helsingissä. Mukaan biennaalin tekemiseen toivotaan kaikkia taidekentän toimijoita museoista gallerioihin, taiteilijayhdistyksiin  ja säätiöihin.

Kuvataiteilija Terike Haapojan taidekentälle vuonna 2017 esittämän yhdenvertaisuus-haasteen myötä yhdenvertaisuuden edistämisestä on tullut IHMEenkin toiminnassa aikaisempaa tärkeämpi kehittämisen alue. Olemme keskustelleet, miten voimme edistää yhdenvertaisuutta ja moninaisuutta, ottaa huomioon erilaisten väestöryhmien osallisuuden organisaatiorakenteessa ja strategisessa suunnittelussa? Miten voimme toimia syrjivää puhetta vastaan? Minkälaisia arvon määrittelyn tapoja käytämme taiteen ja ohjelmiston merkittävyyden arvioinnissa?

Toinen suuri haaste pohdittavaksi toiminnassamme on ilmastonmuutos: miten nykytaidetoimija voi toimia niin että organisaation hiilijalanjälki pienenisi ja hyvät käytännöt leviäisivät kentällä?

Instituutioiden kohdalla ilmastonmuutoksen kannalta merkittäviä ovat samat parametrit kuin yksityisellä ihmiselläkin liittyen elämäntapaan: asumisen ja liikkumisen tavat sekä ruokailutottumukset.

Tämän vuoden festivaalia varten olemme tuottaneet luonnonvaroja säästäviä painotuotteita ja ohjaamme yleisöt enenevässä määrin verkkosivuillemme mobiilisti. Painotuotteet on tehty kierrätyspaperille ja painovärit ovat kasvipohjaisia. Ulkomaisten vieraiden lentomatkoista suoritetaan ekologisia kompensaatioita. Toimistossa syntyvän jätteen kierrätystä on tehostettu. Tilaisuuksissamme tarjoamme vieraillemme vegaanista ruokaa ja kannustamme siten ruokavaliopohdintoihin.

Aloitamme pienistä toimista, mutta käytäntöjen muuttamisen kautta  opimme jatkuvasti uutta ja voimme vähitellen tehdä niin ilmastonmuutoksen torjumispyrkimyksistä kuin yhdenvertaisuudestakin kaiken toimintamme läpi kulkevista arvoistamme.

Tänä vuonna myös IHME-teos ja sen myötä koko festivaaliohjelma käsittelee  ihmisen, ympäristön ja muiden eläinlajien välistä suhdetta.

 

Kymmenes IHME: Henrik Håkanssonin THE BEETLE

IHME-teos 2018 taiteilija Henrik Håkanssonin on elokuva THE BEETLE.  Festivaalin päätuotanto antaa tänä vuonna äänen uhanalaiselle kovakuoriaislajille, halavasepikälle, kuvaamalla sen elinpiiriä ja toimintaa. Keskusteluun nousevia kysymyksiä ovat eläinten kulttuurinen esineellistäminen, lajienvälinen epätasa-arvo, kuudes sukupuutto ja ilmaston lämpeneminen.

Elokuvan teemat kiteytyvät paljon keskusteltuun antroposeeniin eli ihmisen aikakauteen, jonka ilmentymiä kaikki nämä kysymykset ovat. Antroposeeni on ajanjaksoa 1800-luvun lopulta nykypäivään, jolloin ihmisen toiminta on muuttanut maapallomme elinolosuhteet lopullisesti ja kaikkien lajien osalta, enemmän kuin viimeiset jääkaudet.

Yhdysvaltalainen feminismin teoreetikko, professori Donna Haraway on arvostellut antroposeeni-sanavalintaa, koska hänen mielestään tämä aika planeettamme historiassa vaatii täyskäännöksen pois ihmiskeskeisyydestä, jatkuvasta edistysajattelusta, modernisaatiosta ja individualismista, sillä ne eivät edistä uudenlaista ajattelua, jota tässä maailmantilassa tarvitaan. Haraway käyttääkin aikaudesta muita nimiä, ”kertomuksia, jotka kaikki ovat yhtä aikaa liian isoja, mutta eivät kuitenkaan riittävän isoja”, kuten kapitaloseeni (Capitalocene), tai Harawyn lanseeraama chthuluseeni (Chthulucene).

Jos pyrimme käyttämään vain yhtä nimitystä tästä ajasta, oikean kertomuksen kertoisi Harawayn mukaan kapitaloseeni. Se kuvaa kaikkia prosesseja, joista Maan nykytila johtuu: luonnonvarojen voimakas hyväksikäyttö, työvoiman järjestäminen, teknologian kehittyminen, markkinoiden muodostuminen ja hyvinvoinnin kasaantuminen harvoille.  Mitä ilmastonmuutos merkitseekään globaalille kapitaloseenille, kun jäätiköt sulavat ja suurimmat energiavarannot sijaitsevat arktisilla alueilla?

Harawayn mukaan tarina antroposeenistä päättyy huonosti, mutta tarina chthuluseenistä sen sijaan kertoo tarinan ajasta ja paikasta, jossa on toivoa elinmahdollisuuksista, jatkuvuutta, yhteistyötä ja yhdessä ajattelua. Biologian termein voidaan puhua sympoiesiksestä, symbioosista ja symbiogeneesistä, verkostoituneista ekosysteemeistä ja mikrobeista. Chthuluseeni on jatkuvaa ajallisuutta, jota ei voi ilmaista numeroilla ja se vaatii lukemattomia nimiä tullakseen ymmärretyksi. Chthuluseenin tunnus voisi Harawayn mukaan olla hämähäkki tai mikä tahansa muu selkärangaton laji. Tämä on sikäli perusteltua, että selkärangattomien eläinten ryhmä muodostaa yli 97 prosenttia planettamme elävistä olennoista. Chthuluseeni kertoo siitä, mitä tapahtuu ilmassa, kallioissa, valtamerissä ja ilmakehässä. Harawayn mukaan chthuluseeni on elämää ”yhteisessä kompostikasassa”.

IHME 2018 tarkastelee tätä hedelmällistä ja kosteaa kompostikasaa, Maa-planeettaamme, chthuluseenin näkökulmasta ja esittelee ktoonisen (chthonic), maakuoren sopukoissa elävän IHME-teoksen päähenkilön, kovakuoriaisen.

Vuoden 2018 IHME-teos THE BEETLE on meditatiivinen, unenomainen matka pajuviidakon vihreydestä visuaalisesti vaikuttaviin lähikuviin uhanalaisesta eläimestä, jonka toiseus, luoksepääsemättömyys on konkreettista. THE BEETLE kertoo myös Håkanssonin viimeaikaisten teosten tavoin siitä, miten väkivaltainen suhde ihmislajin ja muiden lajien välillä vallitsee.

Perinteiseen tapaan vuoden IHME-teos avataan festivaaliohjelmassa yhteiselle keskustelulle. Henrik Håkansson keskustelee THE BEETLE -elokuvasta yleisön ja kolmen asiantuntijan kanssa. Professori Jussi Parikka on julkaissut laajasti niin digitaalisesta kulttuurista, media-arkeologiasta ja mediateoriasta ja on samalla analysoinut ihmisenä olemista tässä ajassa ja sitä mitä meidän aikakautemme tämän planeetan historiaan jättää. Kokeelliseen elokuvaan erikoistunut Filipa Ramos on puolestaan toimittanut kirjan Animals, joka käsittelee nykytaideteoksia, joiden polttopisteessä ovat eläimet. Kolmannella keskustelijalla professori Jörg Heiserilla puolestaan on pitkä ura takanaan Frieze-lehden toimittajana ja kriitikkona, mutta sittemmin myös kuraattorina ja nykyisin taiteen teoriaa ja filosofiaa opettavana professorina Berliinin Taideakatemiassa. Heiser on myös Henrik Håkanssonin pitkäaikainen ystävä, joka on kirjoittanut tämän tuotannosta kattavasti.

Festivaalin kymmenvuotista taivalta juhlistetaan kymmenennellä IHME-maratonilla ja kirjailija Juha Hurmeen puheenvuorolla. Finlandia-palkittu Juha Hurme on romaanissaan Niemi tarkastellut Suomea aikana, jolloin halavasepikkä oli vielä tavallinen laji Suomenniemen pajukoissa – mutta miltä näyttää katsaus lähimenneisyyteen kymmenen vuoden tarkkuudella?

 

  

Lähteet:

Donna Haraway, Tentacular Thinking: Anthropocene, Capitalocene, Chthulucenehttp://www.e-flux.com/journal/75/67125/tentacular-thinking-anthropocene-capitalocene-chthulucene/

Donna Haraway: Staying with the Trouble. Making Kin in the Chthulucene. Luento San Francisco Art Institutessa https://www.youtube.com/watch?v=GrYA7sMQaBQ

Donna Haraway: Staying with the Trouble. Making Kin in the Chthulucene. Duke University Press,

Paula Toppila: ” IHME – yksi teos, monta tulkintaa”. Toim. Taru Elfving, Mika Hannula: Kuratointi -Yhdeksän nykytaiteen kuratoinnin käytäntöä. Taide-kustannus, 2017.

Paula Toppila:” The Appeal of Public Space”, Schirn Kunsthallen verkkojulkaisu, 2014.

Kirjoittaja

Paula Toppila, kuraattori ja toiminnanjohtaja, IHME-nykytaidefestivaali