Tiede näkyväksi | 15.11.2017

Yritys ja erehdys tutkimuksessa – osallistava sosiaaliturva Facebookissa

Jakautuuko Suomi? -juttusarja jatkuu professori Heikki Hiilamon artikkelilla.
Kuva: Oliver Thomas Klein / Unsplash

PROFESSORI HEIKKI HIILAMO LÄHTI SYKSYLLÄ 2014 TYÖRYHMÄNSÄ KANSSA KOKEILEMAAN SOSIAALISEN MEDIAN KÄYTTÖÄ SOSIAALIPOLITIIKAN TUTKIMUKSESSA. SE OLI UUSI ALUEVALTAUS. SOSIAALISEN MEDIAN MERKITYS SOSIAALIPOLIITTISESSA KANSALAISKESKUSTELUSSA OLI LAAJENTUNUT NOPEASTI, JA KESKUSTELUUN OLI TULLUT MUKAAN MYÖS PALJON SOSIAALITURVAN VARASSA OLEVIA IHMISIÄ. TYÖRYHMÄ USKOI, ETTÄ SOSIAALISTA MEDIAA KÄYTETTÄISIIN MYÖS VERKON ULKOPUOLELLA TAPAHTUVAAN KANSALAISTOIMINTAAN, JA HALUSI TUTKIA SITÄ. HANKE EI SUJUNUT AIVAN ODOTUSTEN MUKAAN.

Käynnistimme elokuussa 2014 Koneen Säätiön Jakautuuko Suomi -hankkeen rahoituksella tutkimushankkeen osallistavasta sosiaaliturvasta. Mukana oli kansalaisaktivisti ja tutkijoita sekä opiskelijoita Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan yhteiskuntapolitiikan oppiaineesta. Hankkeen taustalla oli keskustelu vaikeasti työllistyvien ihmisten oikeuksista ja mahdollisuuksista. Syrjäytymisestä työmarkkinoilta oli tullut keskeinen syy huono-osaisuudelle 2000-luvun alun Suomessa. Ongelman ratkaisemiseksi vaadittiin julkisuudessa ripeitä ja päättäväisiä toimia.

Rauman sosiaali- ja terveysjohtaja Antti Parpo esitti vuonna 2013 ajatuksen osallistavasta sosiaaliturvasta, jossa pitkäaikaistyöttömille tarjottaisiin kuntouttavana työtoimintana avustavia tehtäviä muutamaksi tunniksi päivässä. Tuolloinen sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko innostui ajatuksesta ja perusti vuoden 2013 lopussa aloitetta valmistelevan työryhmän.

Osallistava sosiaaliturva sai heti ristiriitaisen, jopa tyrmäävän vastaanoton köyhyysaktivisteilta. Aktivistit tulkitsivat osallistavan sosiaaliturvan anglosaksisista maista tutuksi pakkotyöksi (workfare). Aihetta käsiteltiin paitsi mediassa myös dokumenttiteatterissa ja mielenosoituksissa. Samaan aikaan lähes kaikki keskustelijat kuitenkin tunnistivat ongelman: syrjäytymisvaarassa olevat nuoret ja pitkäaikaistyöttömät tarvitsivat uusia polkuja työelämään ja laajemmin yhteiskunnalliseen osallistumiseen.

Valmistelu oli siirtynyt keväällä 2014 uuteen vaiheeseen. Työryhmä oli päättänyt käynnistää loppukeväästä pilottihankkeita kuudella eri paikkakunnalla. Piloteissa oli tarkoitus kokeilla, mitä osallistava sosiaaliturva voisi olla käytännössä ja millaisen muodon se saisi Suomessa.

Uudenlainen somekeskustelu kiinnosti

Facebookin ”Ei pakkotyölle” -ryhmä oli suurin uusista köyhien keskusteluryhmistä. Heinäkuun 2014 alussa jäseniä oli jo 909, ja keskustelu oli vilkasta (7.8.2017 jäseniä oli 2143). Ryhmän perustaja, kansalaisaktivisti ja toimittaja Juha Keltti sekä kaksi muuta moderoijaa halusivat pitää keskustelun vapaana eivätkä karsineet juurikaan kommentteja. Keltti pyrki päivittäisillä kommenteilla levittämään ajantasaista tietoa osallistavan sosiaaliturvan lainvalmistelusta ja tulkinnoista sekä vastaavista liikkeistä ulkomailla (esimerkiksi Boycott Workfare Iso-Britanniassa). Ryhmässä keskusteltiin kiivaasti osallistavasta sosiaaliturvasta. Aihe oli esillä niin ikään aktiivisissa Facebook-ryhmissä  ”Kuka kuuntele köyhää” ja ”Vaihtoehtoinen työllisyyspolitiikka”.

Uusi ilmiö tuntui olevan se, että keskustelussa oli mukana runsaasti sellaisia henkilöitä, joiden päivitykset antoivat ymmärtää heidän kuuluvan osallistavan sosiaaliturvan kohderyhmään. Yleensä sosiaalipolitiikan tutkimuksessa uudistuksia arvioidaan asiantuntijoiden ja ammattilaisten näkemysten perusteella. Kansalaiset ovat mukana vain tilastojen ja rekistereiden sekä mikrosimulaatiomallien numeroina. Sosiaalinen media näyttäytyi meille tutkijoille ainutlaatuisen kiinnostavana mahdollisuutena lähestyä muuten vaikeasti ja kalliisti tavoitettavaa kohderyhmää ja tuoda uusi näkökulma sosiaalipoliittiseen keskusteluun.

Päätimme rakentaa hankkeen sosiaalisen median osuuden ”Ei pakkotyölle” -ryhmän ympärille. Hankkeeseemme osallistunut Juha Keltti oli päättänyt laajentaa ryhmän toimintaa myös Facebookin ulkopuolelle. Hänen tavoitteenaan oli muodostaa paikallisia valvontaryhmiä kuuteen osallistavan sosiaaliturvan pilottikuntaan. Valvontaryhmät seuraisivat osallistavan sosiaaliturvan toimeenpanoa pilottipaikkakunnilla kansalaisjournalismin keinoin eli raportoimalla piloteista Facebook-ryhmässä ja muilla foorumeilla. Hankkeemme tavoitteena oli seurata ja raportoida yhdessä kansalaisaktivistien, toimittajien ja tutkijoiden voimin pilotteja näillä paikkakunnilla. Pyrimme kunnianhimoisesti selvittämään, miten kohteena olevat ihmiset ottavat vastaan pilotit ja yleensä osallistavan sosiaaliturvan.

Meitä kiinnosti myös Facebook uudenlaisena vaikuttamiskanavana. Hankkeen kohteena olevassa ryhmässä oli mukana erilaisia aatteellisia ja poliittisia sävyjä edustavia, monesti perinteisiin vaikuttamiskeinoihin kyllästyneitä henkilöitä. Tulkitsimme ”Ei pakkotyölle” -ryhmän uudenlaiseksi kansalaisten omaehtoiseksi organisoitumisen väyläksi, joka oli hakemassa asemaa julkisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Juha Keltti oli jo aikaisemmin organisoinut laajempaa ”köyhien liikettä”.

Tuossa vaiheessa oli vaikea ennustaa ”köyhien liikkeen” tulevaisuutta, mutta ilmassa oli selviä pyrkimyksiä köyhiksi itsensä määrittelevien ihmisten omien vaatimusten esittämiseen ja omaehtoisten toimeentulotapojen etsimiseen. Jo aikaisemmin organisoitunut ”Kuka kuuntelee köyhää?” -verkosto oli myös osoittanut, että yhä useammat ihmiset esiintyvät omalla nimellään, jakavat kokemuksia ja neuvoja, tekevät ehdotuksia ja torjuvat puhetavan köyhistä pelkkinä toimenpiteiden kohteina, syrjäytyneinä, laiskoina ja kyvyttöminä. Keskustelu paitsi osallistavasta sosiaaliturvasta myös laajemmin köyhien asemasta oli muuttunut poliittisemmaksi samalla, kun sosiaalisen median keskusteluissa ilmaistu luottamus taloudellisen ja poliittisen järjestelmän kykyyn saada aikaan parannusta oli heikko. ”Ei pakkotyölle” -ryhmässä ja sen liepeillä oli keskusteltu myös väkivallattoman toiminnan menetelmien, strategian ja taktiikan tarpeesta.

Halusimme tutkia kehittymässä olevaa köyhien omaehtoista organisoitumista ja toimintaa omien etujensa puolesta. Näimme sosiaalisessa mediassa merkkejä köyhien pyrkimyksestä siirtyä pelkästä asemansa julkituomisesta sen syiden arviointiin ja toimintaan sen muuttamiseksi.

Rekrytoimme hankkeeseen kansalaisaktivistien lisäksi Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan maisteriopiskelijoita ja graduntekijöitä. Heidän tehtävään oli laatia pienimuotoisia tutkimuksia ja pro gradu -opinnäytteitä pilottihankkeista tai laajemmin osallistavasta sosiaaliturvasta. ”Ei pakkotyölle” -ryhmä toimi hankkeen tiedotuskanavana ja kansalaisaktivistien rekrytointiväylänä. Lisäksi perustimme toisen suljetun Facebook-ryhmän (OST-tutkimus) tutkimusryhmän sisäiseen käyttöön. Hankkeen aikana siihen koottiin lähes 300 dokumenttia, joiden avulla oli myöhemmin helppo hahmottaa hankkeen etenemistä.

Pilottihankkeita vahtivat paikallisryhmät

Heti sen jälkeen, kun osallistava sosiaaliturva oli tullut elokuussa 2013 ensimmäisen kerran julkiseen keskusteluun, ”Ei pakkotyölle” -ryhmä kävi aiheesta kiihkeää keskustelua ja organisoi painostuskampanjan ministereitä ja kansanedustajia vastaan. Kymmenet ryhmän jäsenet, monet suhteellisen kokemattomia kirjoittajia, lähettivät lukuisia viestejä suoraan viestejä päättäjille.

Projektimme hankesuunnitelman jättämisen (heinäkuussa 2014) aikaan Sosiaali- ja terveysministeriö oli hyväksynyt suunnitelman kuuden kuntapilotin aloittamisesta osallistavan sosiaaliturvan kokeilemiseksi. Lukuun lisättiin myöhemmin kolme järjestöpilottia. Tarkoituksemme oli seurata kuntapilotteja, jotka olivat tiedossa hankesuunnitelmaa laadittaessa. Juha Keltti sai Facebook-ryhmien avulla yhteyksiä Varkauteen, Rovaniemelle ja Raumalle. Myöhemmin saimme yhteyksiä myös Loimaalle; Paltamosta ja Äänekoskelta ei löytynyt kiinnostuneita. Perustimme yhteensä neljä paikallista osallistavan sosiaaliturvan ryhmää. Facebook-ryhmät perustettiin salaisina, jotta kokeilujen kohteina olevat voisivat suojata henkilöllisyytensä.

Tutkija ja kansalaisaktivisti Jouko Karjalainen kuului osallistavan sosiaaliturvan työryhmään. Karjalainen oli ollut perustamassa ”Kuka kuuntelee köyhää?” -verkostoa, joka syntyi vuonna 2008 järjestetyn samannimisen seminaarin jälkeen tarkoituksenaan yhdistää köyhiä puolustavia kansalaisjärjestöjä. Ryhmä oli aktiivinen myös sosiaalisessa mediassa. Karjalainen julkaisi osallistavan sosiaaliturvan työryhmän työn etenemisestä raportteja ”Kuka kuuntelee köyhää?” – ryhmän Facebook-sivuilla. Keskustelua käytiin myös Keltin moderoimissa ryhmissä ”Köyhien Liiton perustava kokous” ja ”Vastarintaopisto”. Myöhemmin perustettiin myös ryhmä ”Stoppi Center – vastarintaliike pakkotyölle”, joka pyrki toimimaan radikaalimmin menetelmin kuin ”Ei pakkotyölle”. Toiminta ei kuitenkaan toteutunut.

Projektimme käynnistyminen ajoittui hiljaisempaan vaiheeseen osallistavaa sosiaaliturvaa koskevassa keskustelussa. Kansalaiskeskustelua vaikeutti myös se, ettei kukaan osannut tai halunnut kunnolla määritellä, mitä osallistavalla sosiaaliturvalla tarkoitettiin. Samaan aikaan työryhmästä raportoineen Jouko Karjalaisen viestejä saattoi tulkita siten, ettei työryhmä esittäisikään pelättyä sosiaaliturvan vastikkeellisuuden lisäämistä. Tämä teki aiheesta haastavan paitsi tutkimukselle myös kansalaistoiminnalle.

Pilottikontrolli jää puolitiehen

Opiskelijat lähtivät aluksi innostuneesti mukaan hankkeeseen. Köyhyystutkimuksen kurssilaiset laativat pienimuotoisia tutkimuksia osallistavan sosiaaliturvan piloteista Loimaalla ja Raumalla. Selvitykset julkaistiin blogikirjoitusten sarjana Yhteiskuntapolitiikka-lehden sivuilla.

Pian kävi kuitenkin ilmi, ettei kansalaistoiminnan organisoiminen sosiaalisen median ulkopuolella ollut niin helppoa kuin olimme kuvitelleet. Seurantaryhmät eivät käynnistyneet kuten oli suunniteltu. Pilotteja koskevia tietoja ei ollut saatavilla sosiaali- ja terveysministeriöstä. Osa paikallisryhmistä, ponnekkaimmin Rovaniemi, yrittivät saada tietoa kunnista, mutta niitä ei haluttu luovuttaa paikallistoimijoille. Tietoja pyrittiin hankkimaan myös epäsuorasti ottamalla yhteyttä alemman tason virkailijoihin. Paikallinen ryhmä auttoi opiskelijaa keräämään tietoja Raumalla. Paikallisryhmät seurasivat myös paikallista mediaa ja antoivat virikkeitä mielipidekirjoituksiin. Varsinaisesta seurannasta ei kuitenkaan voinut puhua.

Vaikka kansallinen keskustelu osallistavasta sosiaaliturvasta alkoi hiipua ja pahimmat pelot väistyä, vaikeudet muodostaa paikallisryhmiä ja ryhmien kokonaisuutena vaatimattomaksi jäänyt aktiivisuus kertovat siitä, ettei Facebook ollut ainakaan tässä tapauksessa tehokas väylä organisoida kansalaistoimintaa verkon ulkopuolella. Syitä voi olla monia. Osallistavaa sosiaaliturvaa koskevaan keskusteluun osaa ottaneet henkilöt eivät välttämättä kuuluneet sen kohderyhmään tai kokeneet sitä uhkasi omalla kohdallaan. Motivaation lisäksi ongelmana voivat olla myös puuttuvat taidot tai resurssit. Taitavat ja aktiiviset ammattilaiset ovat järjestäneet monia suuriakin tapahtumia Facebookin avulla. Vaikeassa tilanteessa olevat köyhyysaktivistit olisivat ehkä tarvinneet enemmän tukea ja apua ulkopuolelta uskottavampien ja vaikuttavampien tapahtuvien järjestämiseen.  Myös sosiaalisten kontaktien pelko voi tyrehdyttää verkon ulkopuolista aktiivisuutta. On eri asia kirjoittaa päivityksiä samanmielisten joukossa kuin esiintyä kansalaisaktivistina esimerkiksi paikallislehdessä tai avoimessa keskustelutilaisuudessa.

”Ei pakkotyölle” -ryhmä perustettiin ryhmän kuvauksen (16.9.2015) mukaan ”pakkotyön vastustamiseen, alun perin osallistavan sosiaaliturvan nimissä tapahtuvan vastikkeellistamisen vastustamiseksi”. Kuvauksessa mainintaan myös, että ”ryhmä osallistuu myös erilaisten köyhien ryhmien toimintaan ja sallii niiden toimintaan liittyvät postaukset”. Korostimme hankesuunnitelmassa ja myöhemmin opiskelijoiden ohjauksessa, että tutkijat ja opiskelijat ovat mukana hankkeessa riippumattomina toimijoina, jotka eivät välttämättä sitoudu ”Ei pakkotyölle” -ryhmän tavoitteisiin ja arvoihin, vaikka toimisivatkin yhdessä sen kanssa ja käyttäisivät hyväkseen sen toiminnasta syntyvää materiaalia. Aluksi neljä graduntekijää ilmoittautui mukaan hankkeeseen. Ajatuksena oli käyttää Facebook-ryhmien keskustelua gradujen aineistona.

Opiskelijat kuitenkin pelästyivät keskustelun aggressiivista ja yksiviivaista sävyä. Varsinaisesta vihapuheesta ei ollut kyse, mutta keskusteluissa haukuttiin nimeltä mainittuja henkilöitä kyseenalaistaen heidän motiiveitaan. Keskustelun tutustunut opiskelija kuvasi materiaalia masentavaksi ja vaikeasti lähestyttäväksi. Hän oli osin oikeassa. Monet keskustelijat saattoivat todellakin kärsiä masennuksesta, mikä heijastui viestien sisältöön. Someraivon takaa aineistosta oli vaikea löytää erilaisia argumentteja tai puhetapoja. Tähän olisi ehkä tarvittu kokeneempia tutkijoita, jotka olisivat hyvän teorian avulla päässeet käsiksi someraivon takana olevaan viestiin. Lopulta kolme opiskelijaa laati osallistavasta sosiaaliturvasta opinnäytteen, mutta yksikään heistä ei käyttänyt Facebook-keskusteluja materiaalina.

Aktiivisuus kääntyi sisäänpäin

Jälkeenpäin ajatellen odotuksemme sosiaalisesta mediasta osoittautuivat monella tavalla vääriksi. Hankkeen pääkohteena ollut keskusteluryhmä on samanmielisten informaatio- ja purkautumiskanava, jossa osanottajat kuvaavat ennen muuta negatiivisia kokemuksiaan sosiaaliturvasta tai ylipäätään suomalaisesta yhteiskunnasta. He myös purkavat pettymystään ja kiukkuaan käytännössä kaikkiin päätöksentekijöihin lattiatason työntekijöitä ministereihin.

Ilmiö on toki kiinnostava: ihmiset pystyvät ohittamaan perinteisen median portinvartijat ja nokkavat asiantuntijat. Alkuinnostuksen jälkeen päivityksistä ei kuitenkaan löytynyt informaation jakamista laajempia pyrkimyksiä vaikuttamistoimintaan. Toisin kuin aluksi ajattelimme, aktiivisuus sosiaalisessa mediassa ei suuntautunut ulospäin muuhun yhteiskuntaan vaan pidemminkin sisäänpäin kohti omaa samanmielisten joukkoa. Jälkiviisaasti ajatellen tämä ei toki ole yllättävää: joukkovoiman syntyminen olisi tarkoittanut valtaposition siirtymistä päättäjiltä köyhille kansalaisille.

Yleinen ongelma sosiaalisen median keskusteluissa liittyy moderointiin. Keskustelu ei tahdo pysyä asiassa. ”Ei pakkotyölle” -keskusteluryhmää, kuten ehkä muitakin vastaavia ryhmiä, luonnehtii myös eräänlainen päiväperhomaisuus. Keskustelu ei pysy yhdessä teemassa vaan hyppii päivittäisen mediatarjonnan mukaan eri aiheissa. Tärkeät aiheet jäävät vähemmän tärkeiden varjoon. Syynä on myös Facebookin rakenne, joka tekee keskustelun pirstaleiseksi. Hankkeemme aikana toinen pakkotyökritiikin kohde, kuntouttava työtoiminta, nousi ryhmässä pian tärkeämmäksi puheenaiheeksi kuin osallistava sosiaaliturva. Sekin jäi silti vähäisempään rooliin kuin yleinen hallituksen ja poliitikkojen arvostelu.

Moderoinnin ongelma liittyy myös asiattomuuksien ja esimerkiksi maahanmuuttajien kohdistuvan vihapuheen karsimiseen. Pieni klikki voi helposti kaapata itselleen avoimen keskusteluryhmän tilan ja karkottaa muita keskustelijoita. Esimerkiksi ”Kuka kuuntelee köyhää?” -ryhmän kuvauksen mukaan se ”pyrkii olemaan köyhyyttä kokeneiden, muiden asiantuntijoiden ja köyhyyden poistamisesta huolta kantavien keskustelukanava, jossa toivotaan erilaisten näkemysten kilvoittelevan”. Käytännössä keskustelussa painottuvat kuitenkin yksinomaan kriittiset näkökulmat sekä päätöksentekijöihin ja muiden elittien edustajiin suunnattu kiukku. Moderaattoreilla on toisinaan suuri työ poistaa asiattomuuksia viljeleviä keskustelijoita. Keskusteluiden moderoiminen vaatisi resursseja ja aktiivisuutta, mihin monella avoimella ryhmällä ei ole mahdollisuuksia.

Jouko Karjalainen on todennut, että köyhät kyseenalaistavat muiden motiiveja, koska he kokevat, että heidän motiivejaan kyseenalaistetaan. Tämä saattaa hyvinkin olla totta, mutta samalla se johtaa siihen, että erilaisten näkemysten kilvoittelun sijaan keskustelu muuttuu katkeraksi ja hedelmättömäksi. Toisella tavalla ilmaistuna: yhteiskunnallinen luottamus romahtaa vaikeassa tilanteessa. On myös syytä kysyä, miksi keskustelu muuttuu katkeraksi. Onko sosiaalipolitiikka liian paternalistista? Eikö muita vaihtoehtoja ole olemassa?

Marginaaliin ajautuneiden ihmisten tavoittaminen ei ole ehkä sen helpompaa sosiaalisen median kautta kuin muutoinkaan. Voi myös olla, että meidän tutkijoiden on vaikea ottaa vastaan heidän viestejään ja asettua heidän asemaansa. Lisäksi on otettava huomioon, että tutkimuksemme kohteena oli osallistava sosiaaliturva, johon kuuluu normatiivinen lähestymistapa köyhien elämään ja ajatus heidän tilanteensa muuttamisesta (parempaan tai huonompaan, katsantokannasta riippuen). Toisenlainen tutkimuspositio olisi saattanut tuottaa hedelmällisemmän lopputuloksen, ja olisimme ehkä voineet löytää köyhien omasta tilanteesta nousevia rakentavia ratkaisuja heidän asemansa parantamiseen.

Sosiaalisen median käyttö muuttuu nopeasti, eikä aiheesta ole vielä juurikaan tutkimusta. Yritimme tässä hankkeessa osua liikkuvaan maaliin emmekä siinä täysin onnistuneet. Tiedämme toistaiseksi hyvin vähän siitä, miten sosiaalinen media vaikuttaa poliittisen aktiivisuuteen ja ylipäätään osallisuuden kokemukseen. Tämä hanke osoitti, että uusia rohkeita avauksia ja niiden pohjalta saatavaa – sirpaleistakin – tietoa tarvitaan lisää.

Heikki Hiilamo

Hiilamon kirjoitus on toinen osa Jakautuuko Suomi? -juttusarjassa, joka käynnistyi kaksi viikkoa sitten. Lue ensimmäinen osa Saari kaiken keskipisteessä ja lue lisää juttusarjasta.