Tiede näkyväksi | 02.11.2017

Koulu – kohtaamisten kenttä. Vuosaaren lukio on yksi Vuosaari-hankkeen yhteistyökouluista. Kuvassa lukiolaiset Valtteri Mäkinen (vas edessä), Omar Atiye, Arlette Kangu, Veera Hänninen, oikealla Shweta Kad ja Zeinab El-Fellah. Kuva: Katja Tähjä

Helsingin Vuosaari paljastui odotettuakin kiinnostavammaksi paikaksi tutkia suomalaisen yhteiskunnan muutosta ja sen jakolinjoja. Tutkimusjakson aikana Suomi muuttui, mutta julkisesta keskustelusta puuttui usein niiden ääni, jotka ovat muutoksen silminnäkijöitä ja kohteita.

Heinäkuun lopulla 2015 lähetän Vuosaaressa tutuksi tulleelle naiselle Facebook-viestin: Miten sanotaan arabiaksi: ”meillä on unelma?”
 Saan vastauksen nopeasti: ”Hei Reetta! Meillä on unelma arabiaksi on لدينا حلم ♥

Vaihdamme naisen kanssa kuulumisia chätissä. Hän on asunut Suomessa parikymmentä vuotta, ja tietää hyvin, mistä maassa nyt kohistaan. Kansanedustaja Olli Immosesta, perussuomalaisista, rasismista – ja naisen itsensä kaltaisista ihmisistä, joita ei kutsuta suomalaisiksi, ihmisiksi, naisiksi, lähihoitajiksi tai äideiksi, vaan maahanmuuttajiksi tai monikulttuurisuudeksi, jota voi joko kannattaa tai olla kannattamatta.

Tuntuu raskaalta, nainen kirjoittaa. Hän on kertonut jo aiemmin, miten rasismi näkyy arjessa: metrossa kukaan ei tule viereen, vaalien alla täytyy kulkea ”Suomi suomalaisille” –bannereiden ja merkitsevien katseiden ohi, vaikka tekisi mennä näyttämään kampanjoiville omaa Suomen passia.

Naisesta tuntuu, että rasismista tulee koko ajan hovikelpoisempaa. Mitä tässä maassa oikein tapahtuu?

Monikulttuurisuus ei ole painajainen eli التعددية الثقافية ليس كابوسا ♥, nainen kirjoittaa minulle FB-chatissa.

 

Immos-kohun alkaessa olemme tehneet Jakautuuko Suomi –tutkimusprojektiamme Vuosaaressa vajaan vuoden ajan. Emme vielä tiedä, että kysymys Suomen jakautumisesta on saamassa lukemattomia uusia kierteitä ennen kuin olemme syksyssä 2017.

Emme tiedä, että Vuosaaressa sijaitsevan Vuorannan koulutuskeskuksesta tulee vastaanottokeskus, jossa on 200 paikkaa. Tai että perussuomalainen puolue hajoaa ja media selvittelee kansanedustajien kytkyjä vastarintaliikkeeseen ja uusnatseihin. Emme tiedä, että Vuotalon edustalla pidetään kansallismielisiä mielenosoituksia ja kouluissa joudutaan rauhoittelemaan lapsia, jotka ovat kuulleet traumaattisia syytöksiä kauppamatkoillaan vanhempien kanssa. Emme tiedä, että puhe kuplista, ääripäistä, natseista, suvakeista – Suomen jakautumisesta – nousee presidentin puheiden, pääministerin bloggausten, dokumenttien, väittelyiden, some-keskusteluiden ja kolumnien aiheeksi.

Taidamme kuvitella vielä alkuvuodesta 2015 etnisen moninaisuuden asiaksi, jonka kanssa opitaan elämään koko ajan paremmin. Olemme kiinnostuneita enemmän sosioekonomiasta kuin etnisyyksistä, eikä projektimme kärkenä ole maahanmuutto. Vuosaari tuntuu esimerkiltä paikasta, jossa monietnisyys on arkea ja itsestäänselvyys, ei painajainen eikä unelma.

Ihmiset kertovat viihtyvänsä alueella, koska siellä erilaisuuteen on totuttu. Alueen monikulttuurinen päiväkotikin oli jo lopetettu, ja alueen kaikki päiväkodit ovat ihan luonnostaan monikulttuurisia. Kahden lapsen äiti muistelee haastattelussamme, kuinka saatteli lastaan monikulttuuriseen päiväkotiin, kun perhe oli vasta muuttanut Vuosaaren Aurinkolahteen ja aluetta rakennettiin kiivaasti. Nyt lasten ”tavallisissa” kouluissa on enemmän etnistä kirjoa kuin erikoispäiväkodissa reilut kymmenen vuotta sitten.

Kesä 2015 kuitenkin muistuttaa räikeällä tavalla, että kehitys ei kulje vain yhteen suuntaan: kohti harmoniaa ja hyväksyntää. Kysymys Suomen jakautumisesta on akuutimpi ja monimuotoisempi kuin olisimme uskoneet projektia aloittaessamme.

 

Aloitimme tutkimusprojektin Vuosaaressa syksyllä 2014. Olen ryhmän toimittajajäsen, muut ryhmän jäsenet ovat historian tutkija, dosentti Miika Tervonen ja sosiologi Johanna Niemi.

Rahoitushaussa määritelty kysymys oli valtava: Jakautuuko Suomi? Juuri siksi sitä tuntui mielekkäältä pyrkiä paikantamaan ja pilkkomaan.

Lukematon määrä tutkimuksia osoittaa, että Suomi on monin eri tavoin eriytymässä. Halusimme kuitenkin miettiä, onko kyse pelkästään jostain negatiivisesta, jakautumisesta, vai voisiko kyse olla myös kehityksestä kohti monimuotoisempaa ja moniarvoisempaa yhteiskuntaa?

Tavoitteemme oli esittää kysymyksiä maan jakautumisesta samalla alueella asuville, mahdollisimman monenlaisille suomalaisille, sukupuoleen ja -polveen, äidinkieleen ja uskontoon katsomatta. Päädyimme Vuosaareen, jossa on jo noin 40 000 asukasta, suunnilleen saman verran kuin vaikka Kajaanissa.

Halusimme tutkia Vuosaaren arkitodellisuuksia kuvana sellaisesta yhteiskunnasta, johon sosiaalinen eriytyminen ja kulttuurinen monimuotoistuminen ovat viemässä muuallakin. Millaisia jakolinjoja ja yhdistäviä tekijöitä vuosaarelaisten arjessa on? Mitä opittavaa heidän kokemuksistaan voisi olla muualla? Ja, Vuosaaresta katsottuna: jakautuuko Suomi?

Vuosaarta ja muita Helsingin itäisiä lähiöitä kutsutaan usein maahanmuuttajalähiöiksi, vaikka niissäkin valtaosa asukkaista on kantasuomalaisia. Suomessa ajatellaan, että valkoinen suomalaisuus on ”tavallista”, ”normaalia” tai ”luonnollista”, joten siitä poikkeaminen mainitaan erikseen ja se määrittää kaupunginosaa silloinkin, kun valtaosa väestä on kantasuomalaisia.

Valitsimme tutkimuskohteeksi Vuosaaren, koska sen väestöpohja on kiinnostava: sosioekonomiset erot ovat suurempia kuin kaupungissa keskimäärin, ja kotikieliä on noin 60. Vuosaari ei ole erityislaatuinen, jos sitä vertaa tulevaisuuden väestöennusteisiin Helsingissä. Nyt – vuonna 2017 – arvellaan, että reilun kymmenen vuoden kuluttua joka neljäs helsinkiläinen peruskoululainen on taustaltaan jostain muualta kuin Suomesta. Sitten helsinkiläinen ”tavallinen” on sama kuin Vuosaaren ”erityisyys” nyt.

Kutsuimme tutkimushankkeemme alussa Vuosaarta tulevaisuuden Suomeksi. Onhan Vuosaari väestöpohjaltaan kuin Helsinki tulevaisuudessa. Aloimme kuitenkin pian empiä määritelmää. Miksi ihmeessä kutsua tulevaksi jotain, joka on jo olemassa? Ei Vuosaari ole tulevaisuus, vaan nykyisyys.

 

Paikansimme sosiaalisten jakolinjojen ja eriytyvän yhteiskunnan tutkimuksen muutamiin yhteisöihin, jotka koimme mielekkäiksi omien tutkimuskysymystemme suhteen. Nukkumalähiön piirteitä omaavassa, kasvavassa kaupunginosassa moni työssäkäyvä ei käytännössä elä Vuosaaressa arkeaan. Työt ja tuttavapiiri saattavat olla muualla kuin koti. Kouluissa, nuorisotaloilla ja jalkapallokentillä sen sijaan jaetaan arkea. Niistä paikoista me kiinnostuimme.

Peruskoulu on ainoa instituutio, jonka jokainen suomalainen käy läpi. Se tuntui alusta asti mielekkäältä paikalta tarkkailla eriytymistä ja toisaalta yhteisöä yhdistäviä voimia. Vuosaaressa tällainen kohtaamisen kenttä on myös jalkapallo. Kaikki pelaavat, Vuokissa sanotaan, ja tarkoitetaan lähinnä sitä, että jalkapallokentällä käyvät niin Balkanilta tulleet kuin venäläisetkin, ja sinne kuskataan lapsia sekä Aurinkolahden kalliista asunnoista että vuokrataloalueelta.

Useamman vuoden kestänyt hankkeemme tuntui etenevän kuin suppilo. Ensin haastattelimme ja tapasimme kaikenlaisia ihmisiä, ja vähitellen siirryimme leveyssuunnasta syvyyssuuntaan: tarkensimme kiinnostuksen kohteita ja syvensimme sitä kautta ymmärrystä alueen jakolinjoista.

Alueen kouluissa tämä tarkoitti muun muassa sitä, että vietimme aikaa yläkoululaisporukan kanssa, jotka rakensivat kanssamme Minun Vuosaareni -valokuvanäyttelyn Vuotaloon. Näyttely oli menestys. Sen yhteydessä nähtiin ja kuultiin Vuosaari-aiheisia tekstejä, äänimaisemia sekä sarjakuvia. Helsingin Sanomatkin vieraili näyttelyssä ja teki siitä usean sivun jutun kaupunki-sivuille. Jutussa käsiteltiin lähiötä medialle hieman poikkeuksellisesta näkökulmasta: hyvän ja kauniin kautta.

Yksi havainnoistamme liittyi siihen, miten eri tavoin alueella asuvat ja muualta tulleet koululaiset ja lukiolaiset näkivät lähiön. Asukkaat korostivat turvallisuutta ja kotoisuutta, muut häiriöitä ja kenties vanhempiensa ja median ennakkokäsityksiä. Tämä lähiöpuheen jakautuminen on yleisemminkin asia, joka jäi kiinnostamaan ja vaivaamaankin hankkeen loputtua.

Päädyimme tutustumaan paremmin myös yhteen alueen alakouluista. Jatkoin omalta osaltani yhteisölähtöistä tutkimusta tässä koulussa toisen Koneen Säätiön rahoittaman tutkijaryhmän kanssa. Solahtaminen uuteen, monikielisyyttä tutkivaan ryhmään oli nopea, koska koulu, ihmiset ja kahvipöytäkeskustelujen aiheet olivat valmiiksi tuttuja.

Kuten maahanmuuttokysymyksissä, myös peruskoulun tulevaisuutta koskevissa keskusteluissa tapahtui paljon tutkimusjakson aikana. Vielä digiloikkia ja koulutusleikkauksiakin isompi asia oli tämä: entinen huippuoppilas Suomi tipahti alle OECD-maiden keskitason, kun mitataan koulutuksen tasa-arvon toteutumista.

Vuoden 2009 Pisa-tuloksissa kotitaustan vaikutus ei näkynyt keskimääräisessä osaamisessa lainkaan, kun tarkasteltiin kotitaustan suhteen kahta alinta neljännestä oppilaista (= puolet oppilaista). Tämä oli kansainvälisesti hyvin poikkeuksellista: Suomen koulujärjestelmä pystyi tasoittamaan kotitaustasta johtuvia eroja paremmin kuin muut maat. Muutos huonompaan suuntaan oli nopea. Vuoden 2015 testeissä yhteys oppimistulosten ja kotitaustan suhteen on samanmuotoinen ja yhtä voimakas kuin OECD-maissa keskimäärin. Suomalainen peruskoulu ei siis enää onnistu perustehtävässään: siinä, että koulu tasoittaisi sosiaaliluokista johtuvia eroja oppimistuloksissa. (Lähde: Pisa-tutkimukset 2006 ja 2015; koulutuksen tutkimuslaitos, Jyväskylän yliopisto; AOJ:n julkaisu Peruskoulu on pelastettava).

Pystyimme peilaamaan julkista keskustelua opettajanhuoneessa käytävään kokemusperäiseen keskusteluun. Tämä oli ehdottomasti hedelmällisimpiä asioita koko projektissa: isot yhteiskunnalliset muutokset nähtynä sieltä, missä ne tapahtuvat. Minulle ne antoivat toimittajana paljon juttuaiheita ja valitettavan usein myös tunteen siitä, että julkisesta keskustelusta puuttuu tärkeitä ääniä.

Osin tästä puuttuvia ääniä koskevasta havainnosta syntyi idea radio-ohjelmasta. Pidimme Johanna Niemen kanssa Radio Helsingissä vuoden ajan viikoittaista Itä kuuluu –ohjelmaa, jossa käsittelimme aiheita, joihin olimme törmänneet Vuosaaressa. Vieraamme olivat itähelsinkiläisiä, useimmiten nuoria.

Yhdistelmänä tämä työskentelytapa on ollut likellä täydellistä: on tutkijayhteisön tarjoama teoreettinen viitekehys ja syväosaaminen – ja sitten on arki, jossa valtarakenteet, eriytymisen mekanismit ja jakolinjat näkyvät konkreettisesti. Projekti on opettanut sekä tutkijoita että toimittajaa. Etsin nykyään entistäkin hanakammin tutkijoita journalistisiin hankkeisiini haastateltaviksi tai taustatiedon tarjoajiksi, ja toisaalta olemme onnistuneet yhdessä nostamaan tutkijoiden havaintoja ja tietoa yleiseen keskusteluun oman toimittajan työni ja ahkeran some-keskustelun kautta.

 

Jakautuuko Suomi?

Tämän teeman alla olemme tehneet oman julkaisun (ilmestyy syksyllä 2017), dokumentin, toistakymmentä lehtiartikkelia, asukashaastatteluita, radio-ohjelmasarjan, valokuvanäyttelyn sekä vieneet läpi lukuisia paneelikeskusteluja, väittelyitä, vierailukäyntejä, tutkimuksen esittelyjä ynnä muuta.

Mikä on vastauksemme peruskysymykseen?

Kysymys on mahdoton vastattavaksi, mutta on se myös yksinkertainen. Vuosaari-projektin jälkeen aloittaisin lauseen samoin kuin lähes kaikki, jolta asiaa Vuokissa kysyimme: jakautuu, mutta.

Monet haastattelemamme katsoivat, että jos jakautumisella tarkoitetaan eriarvoistumista, se ei ole mikään luonnonlaki, joka tapahtuu itsestään. Tapaamamme ”idän ammattilaiset”, opettajat, nuorisotyöntekijät, lähiötyön tekijät, valmentajat ja vapaaehtoiset tekivät joka päivä työtä, joka kirjaimellisesti pitää yhteiskuntaa koossa. Lähiöiden ongelmat ovat samoja kuin muunkin Suomen: kun tulonjako muuttuu epätasaisemmaksi ja hyvinvoinnin, varhaiskasvatuksen ja koulutuksen resursseja leikataan, sillä on seurauksensa.

Suomi ei vain jakaudu, vaan sitä jaetaan.

Olennaisinta jatkon kannalta on, ovatko jakautumisesta aiheutuvat siilot umpioita, vaan tapahtuuko niiden välillä liikettä, ajatusten vaihtoa, kykyä ja/tai halua ymmärtää muita, muuttaa jakolinjoja, ylittää niitä, tunnistaa, mitkä mekanismit ajavat ihmisen mihinkin tilanteeseen ja miten olemme kaikki osallisia jakautumiseen, joka ei tosiaan tapahdu itsestään.

Suomalaisen yhteiskunnan muutokseen liittyvissä kivuissa on kyse ainakin osaksi myös siitä, opimmeko pitämään monenlaista tavallisena. Kuka saa olla se normi, johon muita verrataan? Kuka asettaa ”tavallisuuden” rajat ja millä perusteella? Voisiko monenlainen olla normaalia? Onko se aina ollut? Palaan alussa esittämääni ajatukseen siitä, että jakautumisen ei tarvitse olla vain pahasta. Vapaassa yhteiskunnassa ei pidä pelätä sitä, että kaikki eivät elä samoin.

Nyt itäisessä Helsingissä on suhteellisen paljon vähäosaisuutta ja vaikkapa vieraita kieliä – verrattuna vuoteen 1990. Jos vertailukohtaa haetaan kauempaa, tilannekuva muuttuu. Jos hellimme kuvaa aiemmin yhtenäisestä Suomesta, voimme pelätä moninaisuuden rikkovan jotain ennen niin puhdasta. Jos taas tunnistamme historiaamme kuuluvan moninaisuuden, emme pidä nykyistä tilannetta erityisenä tai uhkaavana.

Toimittajana tunnistan median tarpeen nähdä muutoksia tai dramatisoida niitä silloinkin, kun voisi esittää myös maltillisempia tulkintoja. Esimerkiksi uskontotieteilijä, filosofian tohtori Kati Mikkola kirjoittaa teemasta (Teologia.fi 30.1.2017) näin:

”Mediassa muutoksella on tunnetusti parempi uutisarvo kuin pysyvyydellä. Myös tutkimuksen näkökulmasta yhteiskunnalliset ja uskonnolliset murrokset nähdään yleensä kiinnostavampina kuin pysyvyys, jatkuvuus tai vähittäinen muuntuminen. Kun muutoksia etsitään, niitä on tapana myös löytää. Tämä voi aiheuttaa houkutuksen nähdä menneisyys paitsi nykyisyydestä selvästi poikkeavana myös yhtenäisempänä kuin se on ollut.”

Suomi on muuttunut vuosina 2014–2017, ja kysymys todellisuuksien eriytymisestä on nyt entistäkin kiinnostavampi ja akuutimpi. Samaan aikaan olemme työryhmänä oppineet, että kun tilanne alkaa vaikuttaa erityisen dramaattiselta, huolestuttavalta tai vääjäämättömältä, on aika ottaa metro itään. Siellä draama saa sävyjä ja arkisen asun.

Reetta Räty