HABITUS: Rotu, performanssi ja monitulkintaisuus apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikassa

Saaren kartanon alumna, taiteilija ja tohtorikoulutettava Anthea Moys pohtii kirjoituksessaan rodun, leikin, rasismin ja antirasismin merkitystä oman performanssityöskentelynsä ja väitöskirjatutkimuksensa kontekstissa valkoisena eteläafrikkalaisena taiteilijana.
Kuvat: Anthea Moysin kotialbumi (vasemmalla) ja Hillary Adrienne Sanctuary (vasemmalla)

”Hei, wit voete!” vanhemmat pojat huutavat minulle pilkkaavasti koulun uima-altaan reunalta. Se tarkoittaa ”Hei, valkojalka!” Sitten he lisäävät: ”Aiotko uida vai et?”

Ainakin pojat sanovat sen ääneen. Se tuntuu paljon paremmalta kuin kuiskuttelevat tytöt, jotka vaikenevat, kun astun pukuhuoneeseen outoine nahkoineni.

Valkopälvi on ihosairaus, jossa valkosolut hyökkäävät melanosyyttejä eli pigmenttiä tuottavia soluja vastaan, jotka sen seurauksena kuolevat tai lakkaavat tuottamasta melaniinia. Se alkoi jaloistani, kun täytin neljä, ja jaloista valkoinen, laikukkaan karttamainen kuvio levisi kaikkialle kehooni. Se on kulkenut suvussani isovanhemmiltani äidilleni ja edelleen veljelleni ja minulle. Tästä syystä minun ei ole koskaan ollut helppo puhua ihosta. Siksi ei ole yllättävää, että kun aloin tehdä performanssitaidetta kaksikymppisenä, pyrin siirtämään huomion toimintaan, pois kehostani.

Nytkään tämänhetkisessä tohtorintutkimuksessani en halunnut kirjoittaa ihostani. Olen vastahakoinen asettamaan valkoihoisuutta keskiöön: mielestäni emme tarvitse enempää etuoikeutetun valkoisen naisen omaan napaan tuijottavia tarinoita. Lisäksi haluan korostaa, että ihosairauteni vuoksi kohtaamani ongelmat eivät ole millään tavalla verrattavissa menneisyydessä tapahtuneeseen ja yhä jatkuvaan mustiin kehoihin kohdistuvaan väkivaltaan. Kuitenkin käytäntöperustainen tohtorintutkimukseni on pakottanut minut tarkastelemaan, miten performanssikäytäntöni toimii. Koska performanssitaiteilijana kehoni on erottamaton osa taidettani aivan kuin maali taidemaalarille, kehoni ja kaikki mitä se edustaa – eli valta ja etuoikeus (mutta myös temput ja leikki) – ovat kiinteä osa tätä tarinaa.

Tutkiessani suhdettani omaan kehooni, ihoni on auttanut minua ymmärtämään, miten ja miksi olen nähnyt ja ollut näkemättä tai kieltäytynyt näkemästä ihoa, rotua ja identiteettiä ja miten tämä on muovannut rasistista ja rasisminvastaista maailmankuvaani. Jaan tämän tutkimuksen, tämän tarinan ihostani, performanssista ja epämääräisyydestä samalla, kun pyydän, että ette keskittyisi minuun eli yksilöön, vaan siihen, miten tarinani ihosta toimii sekä rasistisen että rasisminvastaisen toiminnan jatkajana, jotta voimme oppia siitä kulkiessamme eteenpäin. Haluan jakaa tutkimukseni ilman, että luon ”hyvän valkoisen henkilön manifestia” tai opettavaista rasisminvastaista tee-se-itse-pakettia. Tämä on päättymätön matka, ja opin uutta koko ajan.

On tärkeää tunnustaa tarinankertojan valta. Käytäntöön perustuva tutkimukseni on juurtunut autoetnografiseen lähestymistapaan ja sen päätarkoituksena on esittää hanke ja hankkeen tarinankertoja oikeassa asiayhteydessä ja näin tuoda valtasuhteet päivänvaloon (Foucault, 1982, s. 780). Autoetnografian käyttö tarinani kertomista varten on itsessään etuoikeutettu ja siten vallankäyttöön sidottu teko. Kulttuurihistorioitsija Harvey Young mainitsee Hortense Spillersin, joka teoksessaan Black, White and in Color käsittelee kirjailijan subjektiivisuutta. Young kirjoittaa vaarasta, joka sisältyy siihen, kun minuus ruumiillistuneena abstraktiona laitetaan puhumaan kaikkien puolesta, ja mainitsee Spillersin ehdotuksen, että ”keho” tulisi määritellä diskursiivisena ja nimenomaisena olentona, joka kuuluu aina kontekstiin ja jonka merkitystä meidän on etsittävä tuosta kontekstista (2010, s. 9). Minä puhun Etelä-Afrikan kontekstista käsin ja sen sisällä valkoihoisuudesta käsin Etelä-Afrikassa. Minulla on valkoisten uudisasukkaiden juuret, eikä työtäni ja käytäntöjäni voi erottaa siirtomaakäytännöistä. Vaikka kirjoitan englanniksi, äidinkieleni – joka sekin on siirtomaavallan työkalu – on vallan ja etuoikeuden käyttöä.

Työni ja käytäntöni elävät kuitenkin suhteessa muihin ihmisiin. En ole yksin. En silti tunne voivani puhua mustien kehojen puolesta kirjoituksissani. Sen sijaan keskityn kokemukseen, josta voin puhua: valkoisuuteen ja sen kontekstissa ”toiseuttamisen” kokemukseen valkopälvin vaikutuksesta, joka muokkaa maailmankatsomustani, habitustani ja sitä, miten tämä habitus on toiminut aiemmassa performanssityössäni.[1]

Ranskalaisen yhteiskuntatieteilijä Pierre Bourdieun mukaan meillä kaikilla on habitus. Se viittaa mieltymyksiimme ja inhon kohteisiimme, temperamenttiin ja tapaamme nähdä sosiaalinen maailma ympärillämme (1990, s. 53). Young vertaa sitä tahattomaan esitykseen: hän kirjoittaa, että ennemmin tai myöhemmin henkilö elää tässä esityksessä ja lisää, että habituksesta tekee mielenkiintoisen se, että unohdamme esiintyvämme (2010, s. 20). Jos en tarkastele habitustani tarkemmin, vaarana on, että toistan tahattomasti tekoni, mikä johtaa muiden loukkaamiseen tai ulkopuolelle jättämiseen ja väkivallan jatkumiseen.

Jotta ymmärrät minun habitukseni, kerron kahdesta sen läpi kulkevasta langasta, jotka muovasivat sekä rasisminvastaista että rasistista maailmankuvaani varttuessani. Ensimmäinen oli etuoikeutettu kasvatukseni – olen valkoinen. Kasvoin keskiluokkaisessa yhteisössä, jossa minulla oli monia eri-ikäisiä ja -rotuisia leikkikavereita. Samalla kasvoin apartheidin vastaisessa aktivistien asuttamassa ympäristössä, josta vaaraan joutuneet ihmiset saattoivat hakea turvaa poliisilta.

Aivan liian monet ihmiset menettivät ihmisarvonsa, ruumiinosiaan, rakkaitaan ja henkensä tuona kauheana aikana. Vuonna 1988 äitini ystävä, isä John, menetti kätensä, kun suojelupoliisin lähettämään, Sechaba ANC -lehden pakettiin piilotettu pommi räjähti. (Ja nämä ovat vain lähellä kotiani tapahtuneita tarinoita. Minkälaisia kertomuksia on syrjäseudun ihmisillä, jotka kokivat paljon järkyttävämpiä tekoja?) Tämä habitukseni lanka iskosti sisimpääni syvän rasismin vastaisen ja aktivismiin sitoutuneen maailmankuvan.

Toinen lanka on henkilökohtaisempi ja liittyy syvästi näkemykseeni kehosta. Lapsena ollessani rakastavat vanhempani yrittivät suojella valkopälveä sairastavaa lastaan ja sanoivat, että tärkeimmät ominaisuuteni ovat sisälläni ja että ihonväri on vain pieni osa tarinaa. Vaikka tämä tarina jossain määrin suojeli minua, se myös muovasi kiistatta rasistista ja sokeaa maailmankuvaa, jossa ”en näe väriä”.

Samalla, kun yllä oleva selvitys habituksestani valaisee tekojani, se tuo valkoisuuden keskiöön tunnustamalla siihen liittyvän häpeän. Pyrkimys jättää valkoisuuden häpeä ja syyllisyys taakse yleensä johtaa toimettomuuteen tai apatiaan. Yhteiskuntatieteilijä Robin DiAngelo muistuttaakin kirjassaan White Fragility, että suuri osa valkoisen ylivallan voimasta tulee sen näkymättömyydestä ja valkoisen ylivallan tunnustamatta jättäminen suojaa sitä tarkastelulta ja pitää sitä yllä (2018, s. 524). Päätin jättää tutun ja mukavan, mutta häpeällisen toimettomuuden tilan. Kertomalla habituksestani, joka on muovannut sekä rasistista että rasismin vastaista maailmankatsomustani, yritän tehdä näkyväksi – ja siten ymmärtää – aiempaan performanssityöskentelyyni liittyviä toimiani tarkastelemalla, miten ne toisaalta keskeyttävät rasismia ja toisaalta ylläpitävät sitä.

Ensin kuvailen alkuperäistä työkäytäntöäni:

Georgen nyrkkeilysali on enemmän kuin kuntosali: se on turvapaikka. Se sijaitsee Hillbrow’ssa, joka ennen vuonna 1994 lakkautettua apartheidia oli vauras, valkoinen, seurapiirihenkilöiden asuttama alue, mutta on sittemmin muuttunut erääksi Johannesburgin vaarallisimmista alueista. Eteläafrikkalainen amatöörinyrkkeilijä George Khosi ”The Brick” on ollut monissa otteluissa, mutta hän on myös kirjaimellisesti joutunut taistelemaan elämästään. Varttuessaan Hillbrow’n vaarallisilla kaduilla George huomasi olevansa luonnostaan lahjakas nyrkkeilijä ja on omistanut elämänsä paitsi nyrkkeilymestareiden kouluttamiseen, myös turvallisen tilan luomiseen lapsille, missä nämä voivat leikkiä ja opetella suojelemaan itseään.

Kesäkuussa 2007, kun olin kävelyllä Hillbrow’ssa muiden kin:be:jozi-projektin residenssitaiteilijoiden kanssa, tapasin Georgen hänen kuntosalillaan ja nähtyäni yhden hänen treenitilaisuuksistaan kysyin, voisinko tulla hänen nyrkkeilytunneilleen. Meillä synkkasi heti ja kun olimme sopineet miten työskentelisimme yhdessä, loimme seuraavien kolmen viikon aikana Boxing Games -performanssin. Työ syntyi erityisestä joukkueharjoittelun tavasta, jossa ei keskitytä kilpailuun. Veimme treenitavan kehään, jossa kahden sijaan oli nyt kaksitoista nyrkkeilijää. Pelin sääntönä oli jatkuvasti lisätä uusia sääntöjä. Pelistä tuli toimintaa, jossa pelaaminen pelin jatkamisen vuoksi oli tärkeämpää kuin pelaaminen voittaakseen.

Performanssi pidettiin kuntosalilla; lisäksi se oli yksi performansseistani maisterin tutkielmassani. Tehtävänäni siinä oli olla performanssin harjoittaja: impulsiivinen, spontaani, toiveikas, prosessilähtöinen, toimintakeskeinen ja samalla jämäkkä ja varma omasta äänestäni. Minulle tärkein oivallus tässä työssä oli se, että se oli tärkeää sekä Georgelle että minulle, ja tämä on yksi syy, miksi palasin aiheeseen väitöskirjatutkimuksessani vuosina 2019–2020. Vuoden 2007 projektin jälkeen George ja minä olemme työskennelleet yhdessä useissa muissa hankkeissa ja olemme yhä läheiset ystävät. Kuten George sanoisi, täällä on ”paljon rakkautta”.

Maisterin tutkinnossani vuonna 2007 kuului vain yksi ääni: omani. Kolmetoista vuotta myöhemmin, marraskuussa 2019, palasin kuntosalille nyrkkeilyhanskat ja kasa eettisesti hyväksyttyjä suostumuslomakkeita käsissäni. Pelasimme nyrkkeilypeliä kolmen Georgen nyrkkeilijän kanssa ja haastattelin Georgea ja kolmea alkutreeneihin osallistunutta avainpelaajaa vuodelta 2007. Kuntosalille palaaminen, pelin pelaaminen taas ja Georgen ja avainpelaajien haastatteleminen oli yritys purkaa 13 vuoden takainen yksittäinen, varma minäkuva, rikkoa ”yksittäinen tarina” (Adichie, 2009).[2] Työtapaan palaaminen oli horjuttava kokemus, joka toi minulle uusia oivalluksia suhtautumisestani rotuun, sukupuoleen, statukseen, etuoikeuteen ja valtaan – asioihin, jotka olin värisokean maailmankuvan kautta katsoessani tietoisesti jättänyt huomiotta ensimmäisellä kerralla. Se sai minut pohtimaan kriittisesti toimintaani vuonna 2007, ja oman tahallisen sokeuteni mukaisesti etsin vastausta yhteiskuntatieteilijä Erving Goffmanin käsitteestä ”peli kohtaamisena”.

Goffman näkee pelit maailmanrakentamistoimintana ja teorisoi, että peleissä on usein nähtävissä valikoivaa välinpitämättömyyttä tai piittaamattomuutta esimerkiksi silloin, kun pelaajien sosiaalisella asemalla lakkaa olemasta merkitystä pelin käynnistyttyä (Henricks, 2006, s. 151). Samalla tavalla vältin ensimmäisen työn aikana kiinnittämästä huomiota omaan epätäydelliseen valkopälven läikittämään kehooni, kieltäen voimakkaan, arvoväritteisen identiteettini olemassaolon, joka perustui habitukseen ”en näe väriä”. Kun tulkitsen tätä valikoivaa välinpitämättömyyttä tai piittaamattomuutta pelissä valkoisen linssin kautta, on selvää, miten ”en näe väriä” -näkemykseen perustuva toiminta tai maailmankuva muokkaa rasistista maailmankuvaa. Erään ystäväni sanoin se on sama kuin sanoisi: ”En näe sinua”, mikä tekee ystävästäni kaikessa monimuotoisuudessaan näkymättömän.

Olen itsekin kokenut tämän ihon tasolla tapahtuvan pelkistyksen, varsinkin nuorempana, ja se sattuu. Opin pikkuhiljaa hyväksymään valkopälveni ja ymmärtämään sitä – ihoani – uudella tavalla. ”Valkoisuuteni” ei ole tyhjä tai yhtenäinen. Ehkä sen voi jopa nähdä outona lahjana, joka on antanut minulle ainutlaatuisen aseman ymmärtää nuoresta iästä lähtien, että valkoisuus on sosiaalinen rakenne, jonka tarkoituksena on pitää kiinni vallasta muiden kustannuksella.

Boxing Games -pelissä vuonna 2007 kehoni oli sekä hyvä että huono. Se oli monitulkintainen. Se oli etuoikeutettu, valkoinen, tahallisesti sokea ”valkojalan” keho, joka käytti tietyn määrän valtaa. Lisäksi se oli naispuolinen, temppuilija, ”epätasainen” valkoinen keho, joka yritti kuvitella uudelleen nykyiset pelisäännöt ihmisten kanssa, jotka olivat samalla tavalla kiinnostuneita taistelemaan epäsuorasti apartheidia vastaan pelin ja leikin kautta, tekemällä.

Kuten George sanoi, kun kävin hänen luonaan vuonna 2019: ”Minulle siinä oli kyse rauhasta, rakkaudesta, nyrkkeilystä ja pelaamisesta. Mustat ja valkoiset tekemässä jotain yhdessä. Tarvitsemme enemmän tällaista rauhan rakentamiseksi. Tarvitsemme rakkautta ja rauhaa. Tarvitsemme yhdessä elämistä.”

Molemmat tarinat ovat olemassa samanaikaisesti ja väistämättä. Sekä että. Voimmeko kuitenkaan jättää tarkastelematta lähemmin tätä monitulkintaisuutta ”hiljaisena” ja etuoikeutetun mukavana valittuna asemana? Voimmeko jättää tarkastelematta, miten monitulkintaisuuden tuttuun ja mukavaan ympäristöön jääminen auttaa ylläpitämään rasistisia rakenteita? Vastaan ”emme”, ja niinpä tutkinta jatkuu!

Kun otetaan huomioon tämän päivän rodullisesti epävakaa sosiopoliittinen konteksti, ilman syvempää ja kriittistä habitukseni, entisten tapojeni ja niihin olennaisesti kuuluvan monitulkintaisuuden tarkastelua ja pohdiskelevaa ymmärrystä olen vaarassa luoda samat valtarakenteet, jotka tekevät ihmisistä näkymättömiä ja jotka näin ylläpitävät rasismin muotoja. Tämän ymmärryksen avulla toivon voivani tuoda lisäarvoa monitulkintaisuuden teoriaan ja käytäntöön: kuinka minussa on sekä hyviä että huonoja, rasistisia ja rasismin vastaisia puolia, mikä paljastaa, miten monitulkintaisuus toimii suhteessa etuoikeuden, mukavuuden ja vallan käsitteisiin, ja se puolestaan auttaa meitä löytämään uusia tapoja hyödyntää monitulkintaisuutta haavoittuvammin, uutta luovin, kehollisin ja leikkisämmin tavoin. Toivon voivani puhua tästä aiheesta enemmän myöhemmin. Tämä teksti on keskeneräinen. Se on jatkuvan paluun käytäntö, ja opin koko ajan lisää.

 

[1] Ja ehkä tämä teksti on valkoisille ihmisille, jotta hekin voivat pohtia omaa elämäänsä ja habitustaan ja sitä kautta tunnistaa, milloin he ovat olleet osallisia rasismiin ja pysytelleet mukavuusalueellaan ja sokeina ei-valkoisten ihmisten kokemuksille. Resmaa Menakemin, Minneapolisissa työskentelevän arvostetun traumaterapeutin sanoin: ”Kehollista rasisminvastaista kulttuuria ja käytäntöä ei ole olemassa. On sinun tehtäväsi luoda se. Ei minulle, vaan jotta välttäisit tartuttamasta tätä tautia lapsillesi.”

[2] Tämä on sinänsä erittäin ongelmallinen tapa etsiä ratkaisua, koska se liittyy väistämättä valtaan, erottamiseen, kolonialismiin ja valkoisuuteen kuten selitin edellä.

 

Lähdeluettelo:

Adichie, C.N (2009) The Danger of the Single Story Chimamanda Ngozi, Ted-puhe. Haettu: 8.6.2020.

Bourdieu, P. (1980) englanniksi kääntänyt Nice, R. (1990) The Logic of Practice, Stanford: Stanford University Press.

Crampton, J W. ja Elden, S. (toim.) (2007) Space, Knowledge and Power: Foucault and Geography. Yhdistynyt kuningaskunta: Ashgate Publishing Limited.

DiAngelo, R. (2018) White Fragility. Yhdysvallat: Beacon Press.

Henricks, T. (2006) Play Reconsidered: Sociological Perspectives on Human Expression. Chicago: University of Illinois Press.

Fisher, J. (2004) “Embodied Subversion” teoksessa Heathfield, A. (toim.) (2004) Live Art and Performance

New York: Routledge.

Foucault, M. (1982) ‘The Subject and Power’ Critical Inquiry, Summer, 1982, Vol. 8, No. 4 (Summer, 1982), s. 777–795, The University of Chicago Press.

Prentki, T. (2012) The Fool in European Theatre Stages of Folly Yhdistynyt kuningaskunta: Palgrave Macmillan.

Resmaa Menakem ja Robin DiAngelo: https://onbeing.org/programs/robin-diangelo-and-resmaa-menakem-in-conversation/. ja https://onbeing.org/programs/resmaa-menakem-notice-the-rage-notice-the-silence/. Haettu 16.7.2020 ja heinäkuussa 2020

Salinas, C. (2013) Ambiguous Trickster Liminality: Two Anti-Mythological Ideas, Review of Communication, 13:2, 143–159, DOI: 10.1080/15358593.2013.791716.

Tuck, E. ja Yang, K.W. (2012) Decolonization is not a metaphor Decolonization: Indigeneity, Education & Society Vol. 1, No. 1, 2012, s. 1-°©‐40

Young, H. (2010). Embodying Black experience: stillness, critical memory, and the Black body. Haettu: https://hdl.handles.net/2027/heb.33786.

George Khosista: https://mg.co.za/article/2016-02-11-boxer-george-khosi-gives-his-heart-to-hillbrow/

Haettu joulukuussa 2020.

George Khosin haastattelut, marraskuu 2019.

Kirjoittaja

Anthea Moys

Anthea on taiteilija, kouluttaja, leikki- ja pelifasilitaattori, elinikäinen oppija, juoksija ja tohtorikoulutettava Northumbrian yliopistossa Isossa-Britanniassa. Anthealla on monia rooleja, mutta kaikkein eniten häntä kiinnostavat erilaiset leikin käytännöt taiteilijana/fasilitaattorina/tutkijana/kouluttajana erilaisissa yhteyksissä. Hän valmistui maisteriksi vuonna 2008 Witsin yliopistosta Etelä-Afrikassa, missä hänen tutkielmansa keskittyi leikkiin, pelaamiseen ja performanssiin julkisessa tilassa. Vuonna 2013 hän voitti performanssitaiteen Standard Bank Young Artist -palkinnon nuorille taiteilijoille (palkinnonjakamisen ensimmäisenä vuonna) teossarjallaan ”VS.”, johon kuuluu epäonnistumisen hyväksyminen ja voittamisen uudelleen hahmottaminen oppimisena. Hän on matkustellut laajalti taiteilijana ja leikin/pelaamisen fasilitoijana. Toukokuussa 2015 hän osallistui Johannesburg Pavilion -residenssiin 56:ssa Venetsian biennaalissa. Elokuussa 2018 Anthea oli yksi kolmesta afrikkalaisesta performanssitaiteilijasta, joka valittiin matkaresidenssiin nimeltä History Will Be Kind To Me For I Intend To Perform It. Siellä hän sai toimeksiannoksi luoda uusi performanssi kolmelle performanssitaiteen festivaalille Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Vuonna 2018 Anthea oli tanskalaiseen LEGO Säätiöön kuuluvan The Capital of Children -projektin residenssitaiteilija ja -tutkija ja helmikuussa 2020 hän fasilitoi leikkitilaisuuden Lontoossa Wellcome Collection -museossa. Anthea tekee kolmatta vuotta käytäntöperusteista tutkielmaansa, jossa hän keskittyy leikkiin, pelaamiseen, etuoikeuksiin ja valtaan esitystutkimuksen näkökulmasta. Anthea asuu, oppii, työskentelee ja leikkii nykyään Newcastlessa, Isossa-Britanniassa.
Aiheeseen liittyvää