Feminististä kiroilua

"Tekeekö mieli purkaa sukupuolittuneita paineita?"

Aurinkoisena kesäiltana istuin juomassa olutta Coronan terassilla houkutellen puolituttuja esikiroilemaan. Tuota pikaa oli alakerran Dubrovnikissa alkamassa Feministinen ajatushautomo Hatun feministinen kiroiluiltama. Tyhjä lava ja aulamainen ravintolatila odottivat feministejä, joita ottaa alapäähän. ”Tekeekö mieli purkaa sukupuolittuneita paineita?”, olimme kysyneet markkinointimateriaalissa.

Heinäkuiset torstait eivät ole aina parhaita ajankohtia poliittisille tilaisuuksille, joten en osannut odottaa yleisöryntäystä. Silloin ystäväni viestintätoimistosta osoitti ovelle päin ja sanoi, ”Tuo koko jono on teille”. Tuli kiire juosta sisään ottamaan ihmisiä vastaan, kun ovet aukesivat.

Tilaisuuden alkaessa kaikki halukkaat eivät mahtuneet enää sisään, emmekä me järjestäjät tienneet mitä on tulossa.

Olen juontanut luvuttoman määrän keskustelutilaisuuksia armaassa kotimaassani ja oppinut, että yleensä siinä kohtaa, kun paneeli tai asiantuntijapuheenvuorot ovat ohi ja kysyn: ”Onko yleisöllä kysymyksiä tai kommentteja”, tuloksena on syvä kiusaantunut hiljaisuus. Sitä on totuttu kuuntelemaan titteleitä, ei sisältöjä.

Feministisessä kiroiluiltamassa kaikki on vanhan kunnon anarkofeminismin hengessä toisin. Tilaisuus saa mennä pieleen. Ihmisten suusta saa tulla paskaa tai timantteja. Mikki on avoin, eikä puheenvuorojen tyyliä tai pituutta rajoiteta. Lopputuloksena oli tälläkin kertaa kiroiluiltama, joka sai ihmiset nauramaan hervottomasti, taputtamaan villisti ja mykistymään vääryyden edessä.

Yksi lempiesiintyjistäni oli raskaana oleva kätilö, joka kertoi mikä vituttaa: synnytysmuodit. Yleisön synnyttäneet jäsenet nauroivat pissat housussa hänen esitellessään synnytystanssia ja orgastista synnytystä. Toinen naistennaurattaja kertoi kokemuksistaan päiväkodin työntekijänä: miten hän miehenä sai aina erityistä kiitosta asioista, jotka naispuolisilta työntekijöiltä otetaan itsestäänselvyytenä.

Loppuillasta hilpeys vaihtui myös traagisuuteen: raiskaustarinoilta ei vältytty. Osa yleisöstä tuntui kiusaantuvan. Se on opettavainen reaktio. Miksi emme osaa puhua asiasta, joka niin monen naisen elämää on kipeästi koskettanut?

Ihmisillä oli kiroiluiltamassa mahdollisuus niin kiroilla, vetää kiroilukaraokena kansanrunoutta tai kertoa mikä vituttaa. Useimmat valitsivat jälkimmäisimmän vaihtoehdon. Monet vahvaviestisistä kiroilijoista olivat sellaisia, joita olin käynyt kolmesti pyytämässä lavalle ennen kuin sinne uskaltautuivat. Ihmisillä oli myös mahdollisuus tulla lavalle pareittain tai ryhmänä.

Olennaista on laskea ihmisten kynnystä kertoa mielipiteensä. Ravintolamiljöö alkoholitarjoiluineen on tietysti otollinen keino. Toinen opetus on virallisen ohjelman puute. Jos ihmiset eivät astu lavalle, tilaisuus on tyhjä. Kolmanneksi opin, että saadakseen kokemattomat esiintyjät esiintymään, on heitä kysyttävä henkilökohtaisesti. Yleinen ”tule tänne” –huutelu lavalta ei auta. Kiersin vihkosen kanssa useita kertoja koko ravintolasalin läpi ja kysyin silmiin katsoen paikalle tulleilta: ”Tuletko lavalle kiroilemaan tai kertomaan mikä vituttaa?”. Lopputuloksena esiintyjälistalla oli 48 nimeä ja puhetta riitti parilla pikku pissatauolla kuusi tuntia.

Yleisöltä tuleviin sisältöihin perustuvan vuorovaikutustilaisuuden onnistuminen vaatii rohkeutta kohdata ihmiset yksi kerrallaan ja kykyä sietää epäonnistumisen mahdollisuus.

Kirjoittaja

Rosa Meriläinen

Rosa Meriläinen ja Saara Särmä ovat kesällä 2015 toteuttaneet Koneen säätiön rahoittamana Naiset esiin! –hankkeen.
Aiheeseen liittyvää
Pitkät jutut

23.4.2020

Kevätkirje Saaresta
Pitkät jutut

7.2.2020

Raivostuttava rohkeus