Jakautuuko Suomi?, osa 9: Että maailma muuttuisi paremmaksi

Onnistunut yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja onnistunut tiedollinen yhteistyö ovat tieteen rajoja ylittävissä hankkeissa kaksi erillistä onnistumisen muotoa. Ne eivät välttämättä ole missään kytköksissä toisiinsa, kirjoittaa tieteenfilosofi Inkeri Koskinen.
Susanna Juvakka: Poika rannalla. Valokuva on mukana Valokuvataiteen museon Tuntuuko tutulta? -näyttelyssä 20.5.2018 asti.

Moni tämän tekstin lukijoista muistaa Helsingin Sanomien suuren köyhyyskyselyn parin vuoden takaa. Moni on myös nähnyt Valokuvataiteen museossa näyttelyn Tuntuuko tutulta? – Valokuvia suomalaisesta arjesta, joka on käynnissä nyt kun kirjoitan tätä tekstiä. Molemmat syntyivät osana samaa tiedettä, taidetta ja journalismia yhdistävää hanketta.

Tieteenfilosofit ovat viime aikoina äityneet tekemään tapaustutkimuksia. Erityisesti kun pitäisi tutkia uusia ilmiöitä ja tuoreita muutoksia tieteessä, emme voi tukeutua vain siihen, mitä tieteentutkijat ja tieteenhistorioitsijat ovat jo ehtineet saada selville. Meidän täytyy lähteä itse katsomaan, mitä tutkijat tekevät. Olen kiinnostunut erilaisista tavoista, joilla tutkijat nykyään tekevät yhteistyötä yli tieteen rajojen. Siksi seurasin kahden vuoden ajan sosiologien, toimittajien ja valokuvataiteilijoiden yhteistyötä hankkeessa nimeltään Kaksi Suomea – Kasvaako eriarvoisuus.

 

Että siitä tulee puheenaihe

Tieteen rajoja rikkovilla yhteistyöhankkeilla pyritään usein lisäämään tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Kun tutkijat tekevät yhteistyötä liikeyritysten kanssa, tavoitteena tapaa olla vaurauden kasvu. Viranomaisten tai kansalaisjärjestöjen kanssa yhdessä toteutettavat hankkeet pyrkivät usein tuottamaan päätöksentekoa tukevaa tietoa. Ja osallistavissa hankkeissa halutaan antaa ääni ja vaikutusväylä ihmisille, joiden arkea tutkimustulosten varassa tehdyt päätökset voivat muuttaa.

Riippuu siis yhteistyökumppanista ja yhteistyön tavasta, millaisia vaikutuksia milloinkin haetaan. Mutta yhteistä tieteen rajoja rikkoville tutkimushankkeille on halu vaikuttaa yhteiskuntaan, jossa elämme.

Myös Kaksi Suomea -hankkeessa tavoiteltiin tieteen ulkopuolelle yltäviä vaikutuksia. Hankkeen väen mielestä eriarvoistumiskehitys näkyi julkisessa keskustelussa huonosti.

”Että saamme sen nostettua keskusteluun. Että siitä tulee puheenaihe”, kuvasi toimittaja Anna-Stina Nykänen hankkeen tavoitteita.

”Siihenhän me pyrimme koko ajan, että maailma muuttuisi paremmaksi. Jotta se muuttuisi, niin tieto itsessään ei vielä riitä. Meidän täytyy saada aikaan myös muutos siellä ihmisen päässä. Semmonen tahtotila, että tämän täytyy muuttua.”

Alojen rajoja rikkova yhteistyö lisäisi onnistumisen mahdollisuuksia. Hankkeen valokuvataiteellisen osan vetäjä Ida Pimenoff piti hanketta mahdollisuutena puhutella suurta yleisöä myös taiteen keinoin:

”Taide harvoin vaikuttaa päivänpoliittisiin asioihin. Sen vaikuttavuuden aikajänne ja ulottuvuus on joku toinen. Varsinkin silloin kun se tavoittaa yleisöä, taiteen on mahdollista lisätä ymmärrystä. Tässä yhteistyössä, jossa on tavallaan kolme eri toimijaa, me pyrimme vaikuttamaan suuren yleisön ajatteluun useammilla eri keinoilla.”

Tarkoitus ei tietenkään ollut vain lisätä puhetta eriarvoisuudesta. Hankkeella oli myös tieteellisiä ja taiteellisia tavoitteita. Hankkeen tutkija Maria Ohisalo ei nähnyt tavoitteiden välillä ristiriitaa:

”Toki näyttely on arvokas sinänsä. Myös tiede – se voi olla ja sen pitääkin olla itsessään arvokasta. Mutta jos sillä voi yhtä aikaa olla se funktio, että se tuottaa politiikkarelevanttia tietoa, niin kyllä, mielestäni sitäkin pitää olla.”

 

Että maailma muuttuisi paremmaksi

Tieteen rajojen rikkomista suositaan ja suositellaan juuri siksi, että se voi tehostaa tutkimuksen otetta yhteiskunnallisesti merkittäviin aiheisiin.

Esimerkiksi Euroopan unionin Horisontti 2020 -ohjelma painottaa vuorovaikutusta ja yhteistyötä tutkijoiden ja monien muiden toimijoiden välillä. Ohjelman tavoitekuvauksen mukaan yhteistyö tuottaa monenlaista hyvää. Se lisää suuren yleisön ymmärrystä tieteen toimintatavoista ja kasvattaa tutkimuksessa huomioitavien näkökulmien kirjoa – ja tuottaa siksi tuloksia, joiden avulla kyetään vastaamaan yhteiskunnallisiin haasteisiin entistä paremmin.

Myös tieteenfilosofit ja tieteentutkijat ovat kiinnittäneet huomiota tieteen rajoja rikkoviin yhteistyöhankkeisiin. Esimerkiksi tieteentutkijat Michael Gibbons ja Helga Nowotny väittivät jo 1990-luvulla, että tiede on muuttanut luonnettaan: yhä useammin tutkimuksen lähtökohtana on jokin yhteiskunnallisesti painava ongelma, ja ratkaisuja haetaan lyhytkestoisissa hankkeissa, joihin kootaan väkeä monilta eri aloilta – siis myös tieteen ulkopuolelta.

Tieteenfilosofit ovat olleet erityisen kiinnostuneita tällaisen yhteistyön tiedollisista hyödyistä. Ne voidaan jakaa karkeasti kahtia.

Muutkin kuin tutkijat voivat olla varteenotettavia asiantuntijoita. Tieteen ulkopuolelta löytyvä tieto ja osaaminen voi täydentää tutkimustietoa. Erityisesti vaikeiden, monimutkaisten ongelmien, kuten ilmastonmuutoksen tai yhteiskunnallisen eriarvoistumisen ratkominen edellyttää kaiken mahdollisen asiantuntemuksen hyödyntämistä. Tieteen rajoja rikkova asiantuntijoiden yhteistyö voi johtaa uusien menetelmien kehittämiseen tai aiempaa parempiin teorioihin, ja niiden myötä uudenlaisiin ratkaisuehdotuksiin.

Asiantuntemus ei kuitenkaan ole kaikki, mitä tieteen ulkopuolelta haetaan. Erilaisten sidosryhmien panos voi olla tärkeä, kun koetetaan saada tutkimus palvelemaan käytännön tarpeita. Etenkin kehityshankkeisiin otetaan nykyään usein mukaan useiden eri sidosryhmien edustajia. Heidän toivotaan kertovan, mikä kehitystutkimuksen kohteessa on heille erityisen keskeistä, jotta minkään ryhmän tarpeita ei jätettäisi huomiotta. Tällainen yhteistyö voi johtaa aiempaa rikkaampaan kuvaan tutkimuskohteesta, ja sen seurauksena parempiin ratkaisuehdotuksiin. Muun muassa tieteenfilosofi Heather Douglas pitää kansalaisten ottamista mukaan tutkimushankkeisiin hyvänä keinona ohjata tiedettä demokraattisessa yhteiskunnassa.

Tieteenfilosofit, tieteentutkijat, uusia menetelmiä kehittävät tutkijat ja Horisontti 2020 -ohjelman laatijat ovat siis päälinjoista yhtä mieltä. Onnistunut yhteistyö lisää tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Kun tutkimustieto yhdistetään vaikkapa liikeyrityksistä löytyvään osaamiseen, saadaan entistä parempia tuotteita. Tai kun tutkijat muotoilevat tutkimuskysymykset yhdessä vaikkapa potilasjärjestön edustajien kanssa, kysymyksistä tulee osuvampia, kuva tutkimuskohteesta rikastuu ja tulokset vastaavat potilaiden tarpeisiin.

Näihin päälinjoihin kuitenkin sisältyy eräs kyseenalainen oletus. Kaikki tuntuvat olettavan, että tieteen rajoja rikkovien yhteistyöhankkeiden yhteiskunnallinen vaikuttavuus johtuu siitä, että tiedollisessa yhteistyössä onnistutaan.
Jos näin olisi, yhteistyöhankkeiden tiedollista onnistumista voisi jossain määrin arvioida sen perusteella, kuinka hyvin vaikuttavuustavoitteet on saavutettu. Ainakin voisi ajatella, että hanke, joka on onnistunut yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa, on onnistunut myös tiedollisessa yhteistyössä. Väitän kuitenkin, että onnistunut yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja onnistunut tiedollinen yhteistyö ovat tällaisissa hankkeissa kaksi erillistä onnistumisen muotoa, jotka eivät välttämättä ole missään kytköksissä toisiinsa.

 

Tässä on mahdollista tehdä jotain, jolla on vaikutus

Kaksi Suomea -hanke onnistui vaikuttavuustavoitteissaan erinomaisesti: eriarvoistuminen nousi Suomessa puheenaiheeksi osin tämän hankkeen ansiosta. Ryhmän toimittajajäsenet Nykänen, Minna Malja ja Asta Leppä pitivät hankkeen teemoja esillä lehdissä, ja Leppä julkaisi myös paljon julkisuutta saaneen esseekokoelman Voittajien varjot – elämää eriarvoisten tasavallassa. Hankkeen johtaja professori Juho Saaren kirjoittama kirja Huono-osaiset: Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla ja toimittama Sosiaaliturvariippuvuus: Sosiaalipummit oleskeluyhteiskunnassa? toivat tutkimustietoa eri yleisöjen saataville. Myös Maria Ohisalon ja Tuomo Laihialan leipäjonoja käsitelleet väitöskirjat herättivät keskustelua.

Helsingin Sanomissa yhteistyönä toteutettu köyhyyskysely tuotti tutkijoille arvokasta tutkimusaineistoa ja toimittajille materiaalia moneen paneutuvaan artikkeliin, joissa myös tutkijat pääsivät ääneen. Pimenoffin ja Liisa Söderlundin vetämän Arjen kuvat -valokuvatyöpajan aikana tuotetut lähes 450 valokuvaa luovutettiin Suomen valokuvataiteen museon kokoelmiin. Tätä kirjoittaessani museolla on esillä tästä materiaalista koostettu näyttely Tuntuuko tutulta? – Valokuvia suomalaisesta arjesta. Se on saanut julkisuutta paljon museon tavanomaisia näyttelyitä enemmän; jo avajaispäivänä paikalla olivat kahden televisokanavan kamerat.

Hankkeen tekijäkunta perusti Facebook-ryhmän nimeltään Eriarvoisuusvarasto, ja ryhmästä kehittyi niin merkittävä yhteiskunnallisen keskustelun alusta, että Westermarck-seura palkitsi sen Vuoden sosiologiteko -palkinnolla. Professori Saari päätyi puheenjohtajaksi pääministeri Sipilän asettamaan työryhmään, joka selvitti keinoja eriarvoisuuskehityksen pysäyttämiseksi.

Ei hassumpi saldo kaksivuotiselta hankkeelta. Juuri jotain tällaista tieteen rajoja rikkovalta, monialaiselta yhteistyöltä toivotaan.

Suomen Akatemian Tieteen tila 2016 -katsauksessa tunnistettiin neljä erilaista tapaa, joilla tutkimus voi vaikuttaa yhteiskunnassa. Kaksi Suomea -hankkeessa keskityttiin niistä kahteen. Hanke rakensi ja muutti suuren yleisön käsityksiä eriarvoisuudesta Suomessa ja tarjosi perusteltuja lähtökohtia yhteiskunnalliselle päätöksenteolle.

Monialainen yhteistyö lisäsi kaikkien osallistujien mielestä hankkeen yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Tavoite saavutettiin kuitenkin vaihtelevammin keinoin kuin yllä kuvaamani teoreettisen kirjallisuuden valossa voisi kuvitella.

Keskityin hanketta seuratessani erityisesti kahteen sen monista osista. Paneuduin toimittajien ja tutkijoiden yhteistyöhön Helsingin Sanomien köyhyyskyselyssä ja valokuvataiteilijoiden ja tutkijoiden yhteistyöhön Arjen kuvat -valokuvatyöpajassa.

 

En voi enää saada huippuluokan Mersua, mutta voin saada kohtuullisen tasoisen Volvon

Tutkijoiden ja toimittajien yhteistyö on mainio esimerkki siitä, miten onnistunut tiedollinen yhteistyö voi johtaa yhteiskunnallisesti vaikuttaviin tuloksiin. Saaren mukaan yhteistyö Helsingin Sanomien kanssa lähti liikkeelle metodisesta ongelmasta: ihmiset eivät enää vastanneet tutkimuskyselyihin. Vielä 1980-luvun puolessavälissä vastausprosentit saattoivat olla kahdeksankymmenen luokkaa, mutta internetin ja sosiaalisen median mukanaan tuoma kyselytulva on jatkuvasti vähentänyt saatavien vastausten määrää.

”Lopetin kyselyitten tekemisen, kun saimme yhdestä 34 prosenttia vastauksia”, Saari kertoo.

Vanha aineistonkeruumenetelmä oli siis lakannut toimimasta. Suuria kyselyaineistoja oli edelleen mahdollista tilata esimerkiksi Tilastokeskukselta, mutta se oli hyvin kallista. Sittemmin muitakin aineistonkeruumenetelmiä on kehitetty, mutta vielä Kaksi Suomea -hankkeen alkaessa ainoa järkevä vaihtoehto oli ryhtyä keräämään big dataa, siis suuria aineistomassoja.

”Suomessa on muutama alusta, joiden väestötavoittavuus on sosioekonomisesti niin laaja, että ne edustavat karkeasti ottaen väestörakennetta. Ei niin, että voitaisiin puhua otoksesta, mutta niin, että voidaan puhua väestöä edustavasta näytteestä. Yle on toinen ja Helsingin Sanomat on toinen. Ja sitten jossain vaiheessa huomasin, että Hesari on hankkinut semmoisen palikan, millä se pystyy keräämään aineistoja. Sitä kautta se lähti liikkeelle.”

Helsingin Sanomat lähti mukaan yhteistyöhön. Saari aloitti laatimalla tutkijavoimin kyselyn, jolla selvitettiin suomalaisten kokemaa yksinäisyyttä. Aineistonkeruu onnistui niin hyvin, että Kaksi Suomea -hankkeessa koe toistettiin, ja keruumenetelmää kehitettiin edelleen. Nyt toimittajat osallistuivat kyselyn laatimiseen. Nykänen, joka teki yhteistyötä Saaren kanssa jo silloin kun yksinäisyyskyselyn tuloksista kerrottiin lehden lukijoille, oli mukana työssä.

”Haluan sinne niitä avokysymyksiä. Avokysymykset ovat tietenkin hirveän työläitä tutkia. Kun niitä ei voi pistää vaan johonkin taulukkoon ja laskea niistä erilaisia korrelaatioita millään koneella. Ne pitää oikeasti lukea ne vastaukset. Mutta haluan niitä, koska ne ovat autenttista materiaalia suoraan ihmisiltä. Se on semmoista, mikä journalistisesti toimii paljon paremmin kuin numerot”, Nykänen sanoo.

Suureen köyhyyskyselyyn tuli lähes kymmenentuhatta vastausta. Kaksi kolmannesta vastaajista kirjoitti myös avovastauksia, joten aineistoa riitti sekä tutkijoiden että toimittajien tarpeisiin.

Kyselyn laatimisen vaiheessa tehty yhteistyö vaikutti aineiston luonteeseen: siitä tuli eräänlainen yhdessä luotu rajakohde. Termi on peräisin Susan Leigh Starin ja James Griesemerin klassikkoartikkelista vuodelta 1989. He tarkastelivat siinä karttojen ja näytteiden kaltaisia objekteja, jotka säilyttävät identiteettinsä, mutta taipuvat silti monenlaisiin tiedollisiin käyttöihin, ja mahdollistavat siksi yhteistyön sellaisten ryhmien välillä, joilla on toisistaan poikkeavia tiedollisia tarpeita. Köyhyyskyselyn aineisto sopi sekä tutkijoiden että toimittajien käyttöön. Ja vaikka avovastaukset ovat työläitä tutkittavia, ne tuottivat tietoa sosiaalisista mekanismeista, joita on vaikea tavoittaa muin keinoin.

Ensimmäinen Nykäsen kirjoittama artikkeli köyhyyskyselyn alustavista tuloksista herätti sekä huomiota että kritiikkiä. Omaehtoisesti annetuista vastauksista koostuva aineisto oli hyvin suuri, mutta ei tilastollisesti edustava otos suomalaisista. Moni kriitikko epäili, ettei sen perusteella tehtyihin päätelmiin voinut siksi luottaa. Hankkeen tutkijat eivät kuitenkaan edes yrittäneet tehdä aineiston pohjalta koko väestöä koskevia johtopäätöksiä, vaan keskittyivät erilaisten vastaajaryhmien vertailuun. Kun kysyin kyselyn laatimiseen osallistuneelta dosentti Sakari Kainulaiselta, mitä aineiston perusteella pystyi päättelemään luotettavasti, hän nosti esiin yhden ilmeisen tuloksen:

”No ainakin nyt sen, että eri asemissa olevat ihmiset suhtautuvat köyhyyteen hyvin eri lailla. Oma yhteiskunnallinen asema heijastuu mielipiteisiin, siihen miten suhtautuu köyhiin. Se on sitten eri asia, että mitä ne prosentit ovat.”

Sittemmin köyhyyskyselyn aineiston perusteella on julkaistu myös vertaisarvioituja artikkeleita, joten päätelmät ovat saavuttaneet ainakin joidenkin kollegoiden hyväksynnän. Yhteistyö siis tuotti ratkaisun metodiseen ongelmaan. Ratkaisu ei ollut täydellinen, mutta Saaren mukaan se oli kuitenkin riittävä.

”Siinä maailmassa missä toimin, en voi enää saada huippuluokan Mersua, joka on uusinta vuosimallia. Mutta voin saada kohtuullisen tasoisen Volvon, joka on pari vuotta vanha. Eli jos minulla olisi varaa, niin kävelisin Tilastokeskukseen ja saisin sen huippuluokan uuden Mersun. Minulla ei ole sitä, saan big datan, joka on vähän huonompaa, mutta mahdollista.”

Samalla tämä riittävä ratkaisu on sellainen, joka lisää tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Aika moni tämänkin tekstin lukija muistaa Nykäsen köyhyyskyselyn tuloksista kirjoittaman pitkän artikkelin.

 

Minulla oli oikeasti se ajatus, että kerron heille mitä haluan, ja he käyvät kuvaamassa sen riittävän laadukkaalla tavalla

Tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyö ei sujunut aivan yhtä auvoisasti kuin tutkijoiden ja toimittajien. Olen hankkeen päätyttyä kummastuttanut osallistujia sanomalla, että nähdäkseni siinä jumituttiin joksikin aikaa perustavanlaatuisiin erimielisyyksiin valokuvan ontologiasta. Keskustelu oli koko ajan hyvähenkistä ja näkemykset lähenivät kyllä toisiaan, mutta ennen kuin läheneminen olisi ehtinyt johtaa tiedollisesti hedelmällisiin tuloksiin, hanke ehti jo loppua.

Yhteistyö sai alkunsa siitä, että Saari kiinnostui tutkimiensa ilmiöiden visuaalisesta puolesta. Hän halusi valokuva-aineistoa. Sosiologien taidot eivät kuitenkaan riittäneet sellaisen kokoamiseen, joten hän kääntyi Valokuvataiteilijoiden liiton puoleen.

”Ja sitten kun tulimme yhteen tämän valokuvataiteen puolen kanssa, niin minulla oli alun perin semmoinen ajatus, että minä olen tämmöinen imperialistinen voima, ja heillä on kamerat. Minä kerron, että haluan 200 kuvaa suomalaisista olkkareista ja 500 kuvaa suomalaisista kylppäreistä. Että teillä on tässä jengiä, lähettäkää heidät ympäri Suomea ja kuvatkaa minulle talojen ikkunoita – onko siellä verhot. Olkkareita, että näytä minulle telkkareita – onko niin, että köyhissä on kaikissa iso telkkari. Onko niin, että keskiluokalla on kaikilla kirjahylly. Ja tämän tyyppistä. Minun perusoletusteni visualisointia. Ja Ida on älykäs ihminen, ja hän on valokuvataiteen puolella viimeiseen saakka. Minulle kerrottiin, että kaikki tämä, mitä ehdotan, on roskaa. Ajattelematonta, objektifioivaa. Ja me tarvitsemme subjekteja, me tarvitsemme moninaisuutta, me tarvitsemme tulkintaa, ja niin edelleen.”

Hankkeessa toteutettiin lopulta valokuvataiteellinen työpaja Arjen kuvat. Pimenoffin ja Söderlundin vetämän pajan kymmenen osallistujaa kuvasi omaa arkeaan lähes vuoden ajan. Osa heistä oli ammattitaiteilijoita ja osa maallikoita. Valtaosa työpajassa tuotetuista kuvista oli valokuvataidetta, ei Saaren alkujaan kaavaileman kaltaista määrämuotoista aineistoa. Sekä työpajalaiset että joukko hankkeen tutkijoiden värväämiä maallikoita kuvasi kuitenkin myös tutkijoiden käyttöön tarkoitetun kuva-aineiston. Tutkijoiden ja taiteilijoiden tiedollinen yhteistyö alkoi tuottaa hedelmää, kun tämän aineiston kuvausohjeita ryhdyttiin tarkentamaan. Pimenoff piti ensimmäistä ohjeluonnosta riittämättömänä.

”Luulen että valokuva on sellainen, että monet näkevät sen paljon viattomampana kuin mitä se on. Siis valokuvan todellisuussuhteen. Silloin kun olet itse valokuvaaja ja tietoinen kaikista niistä valinnoista, jotka johtavat yksittäiseen valokuvaan, niin tiedät, ettei se ole viaton. Kuvan ottaja on tehnyt hirveän määrän valintoja. Mutta valokuvallehan on ominaista, että kuvan läpi katsotaan sitä asiaa, mitä kuva esittää. Siis yhä edelleen tässä kuvallisessakaan ajassa ihmiset eivät ole kovin tietoisia siitä, mitä se on vaatinut.”

Tutkijat ja taiteilijat olivat nähdäkseni eri mieltä siitä, millaista evidenssiä valokuva voi olla. Tutkijat olivat kiinnostuneita siitä, mitä kuvat esittivät. He siis lähestyivät valokuvia näyttönä kuvien kohteista. Valokuvataiteilijat taas katsoivat, että jos valokuva on näyttöä jostain, niin ennen kaikkea kuvaajan tekemistä valinnoista.

Ensimmäiset tutkijoiden laatimat kuvausohjeet eivät olleet taiteilijoiden mielestä läheskään riittävän tarkat. Ne jättivät kuvaajien omille valinnoille niin paljon tilaa, että aineistosta olisi todennäköisesti tullut tutkimuksen tarpeisiin käyttökelvoton.

Kuvausohjeita täsmennettiin taiteilijoiden ja työpajan osallistujien avulla, jotta ohjeiden mukaan otettuja kuvia voisi vertailla tutkijoiden toivomalla tavalla. Siis jotta kuvat olisivat evidenssiä selvemmin kuvien kohteista ja vähemmän kuvaajien tekemistä valinnoista. Aineistoa saatiin koottua, mutta aikaa ei enää riittänyt sen analysoimiseen.

”Ehkä se on rahoittajan suuntaan sellainen viesti, että tämä nyt on tämmöinen hankkeistettu maailma, jossa kaikki on hetken pyrähdystä”, Ohisalo pohtii käyttöään yhä odottavaa aineistoa.

”Voisin kuvitella, että yhteistyö tässä hankkeessa jää kyllä elämään monella tavalla. Mutta sellainen systeemisempi muutos on mielestäni se, mitä meidän pitäisi hakea. Ja miettiä, että olisiko meillä enemmän hankkeita, joissa eri alojen ihmiset voisivat olla pidempään yhdessä ja ihan konkreettisesti tehdä joka päivä sitä työtä yhdessä pitkään.”

Mutta vaikka tiedollinen yhteistyö jäi kesken, tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyö lisäsi hankkeen yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Valokuvataiteen museon näyttely Tuntuuko tutulta? – Valokuvia suomalaisesta arjesta on saanut Pimenoffin sanoin ”järkyttävän paljon mediahuomiota”. Työpaja ja näyttely tuskin olisivat toteutuneet ilman yhteistyötä tutkijoiden kanssa. Valokuvat tarjoavat eriarvoisuuteen Suomessa nyt vielä yhden näkökulman niiden lisäksi, joita tutkijat ja toimittajat tuottivat.

Tutkijat, toimittajat ja taiteilijat tahtoivat kaikki herättää keskustelua eriarvoisuudesta. Yhteinen tavoite riitti Pimenoffin mielestä takaamaan, että erilaiset tekemisen tavat tukivat toisiaan.

”Homma toimii hyvinkin erilaisilla osaamisilla ja osaamisalueilla, jos on yhteiset tavoitteet. Se on tehnyt tämän projektin mahdolliseksi.”

 

Rahoittajan suuntaan sellainen viesti

Viimeinen alaotsikko on lainaa yllä siteeraamastani Ohisalon kommentista, mutta viesti on tällä kertaa omani.

Kaksi Suomea -hankkeen tutkijat ja toimittajat tekivät tiedollisesti kaikin puolin onnistunutta yhteistyötä. Ja juuri kuten tällaista yhteistyötä koskevassa kirjallisuudessa oletetaan, onnistunut tiedollinen yhteistyö kasvatti hankkeen yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Sosiologien ja valokuvataiteilijoiden yhteistyö sen sijaan hidastui valokuvan luonnetta koskevien näkemyserojen vuoksi ja jäi siksi kesken. Mutta siitä huolimatta tämäkin yhteistyö selvästi lisäsi hankkeen yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Monialainen yhteistyö voi siis lisätä tällaisen hankkeen yhteiskunnallista vaikuttavuutta, vaikka tiedollinen yhteistyö ei onnistuisi. Näiden kahden onnistumisen muodon välillä ei ole mitään vääjäämätöntä yhteyttä. Vaikka yhteistyö olisi yhteiskunnallisesti kuinka vaikuttavaa, siitä ei voi suoraan päätellä mitään tiedollisen yhteistyön onnistumisesta.

Toisin sanoen: jos yhteistyöhankkeiden arvioinnissa keskitytään vaikuttavuustavoitteisiin, tiedollisen yhteistyön onnistuminen jää arvioimatta.

 

Valokuvanäyttely Tuntuuko tutulta? – Valokuvia suomalaisesta arjesta esillä Valokuvataiteen museossa Helsingissä 20.5. asti.

Kirjoittaja

Inkeri Koskinen