Apuraha lahjoittaa aikaa (auttaa)

Sattuman oikusta tulin jutelleeksi muutamien tieteellistä tai taiteellista apurahaa nauttivien seurassa kaikesta sellaisesta, miten se vaikuttaa heidän elämäänsä, suoraan ja epäsuoraan.

Jossain vaiheessa panin merkille, että apuraha vertautui hyvin usein lahjaan. Monissa tapauksissa se aloitti jotain muutakin kuin pelkän työskentelyjakson.

Vähitellen rinnastus alkoi vaikuttaa perustellulta. Ensiksikin apuraha on suoranainen rohkaisu alalla, jonka sisältämä epävarmuus yltää toisinaan jopa minuuden rakenteisiin: onko minulla oikeus tehdä tätä, kiinnostaako tämä (eli syvemmässä merkityksessä: minä) ketään? Nyt jokin taho ilmoittaa luottavansa omaan tekemiseen ja aikomuksiin.

Väittäisin, että tuota rohkaisua voi pitää miltei yhtä arvokkaana kuin sen välineenä toimivaa taloudellista elettä.

Kunnes sitten jossain vaiheessa, ehkä silloin kun riemun ensimmäiset aallot hiljalleen laantuvat, alkaa sisäistää jotain siitä mitä apuraha todella lahjoittaa: aikaa. Kalenteriin muodostunut kakotopia raukenee tilaksi, jossa voi keskittyä johonkin tärkeäksi kokemaansa. Tämä on lähes välttämätöntä, onhan tieteen ja taiteen ajat luonteeltaan hitaita. Yksityiskohdat, vivahteet ja kyky nähdä tai tehdä merkitseviä eroja piirtyvät esiin tietenkin omilla nopeuksillaan ja kunnioittaen yksilöllisiä erojamme, mutta eivät koskaan hosumalla.

Palaan lahjaan, kauniisti ääntyvään sanaan, sillä se ei käsitteenä ole sittenkään yksioikoinen. Sen perusta kytee lapsuuden juhlapäiviä toisintavissa muistikuvissa ja nostalgiassa. Sitten on elämä itse (”elämä lahjana”), pienet arkea jaksottavat huomaavaiset eleet, velvollisuudesta annetut lahjat, hermojen sietokykyä koettelevat tilaajalahjat ja vastaavat, ja lopulta jossain tuon käsitteen ulkosyrjällä sellaiset lahjat, joihin kätkeytyy jokin saajalle osoitettu velvoite (”sinun täytyy lukea tämä kirja”).

Saajan reaktioissa on aitoa iloa, mutta myös odottamia varjoja saattaa ilmetä. Esimerkiksi: vastaako kiitollisuuteni lahjan magnitudia, voiko lahjaan yleensä vastata, tarvitseeko?

Myös apuraha, siihen liittyvästä riemusta huolimatta, on joiltain osin vaikea ottaa vastaan. Taustalla häilyy esimerkiksi mielikuva niistä kaikista, joille ei myönnetty, jotka eivät saaneet lahjaa. Osa heistä on ystäviä tai kollegoita joiden kohdalla tietää, että he ansaitsisivat tai tarvitsisivat sen siinä missä minäkin.

Kun apurahatta jäänyt ystävä onnittelee, ja tekee sen täysin vilpittömästi, kokee outoa huimausta.

Näistä eri tekijöistä johtuen apurahaan latautuu ikään kuin jotain varsinaista arvoaan suurempaa. Minulle itselleni on muodostunut miltei huomaamatta tapa, jolla ilmeisesti maadoitan tuota tietynlaisena positiivisena haasteena tuntuvaa painetta. Se liittyy apurahan vapauttamaan aikaan ja sen taustalla on havainto, jonka mukaan kyky työskennellä ei sittenkään lisäänny samassa suhteessa kuin aikaa vapautuu. Ehkä se johtuu siitä, että osa kirjoittamisesta on aina myös kypsyttelyä, pohtimista, kuuntelua, altistumista, hiomista. Sen tilan hyödyntämistä, jossa on mahdollista keskittyä.

Vapautuneelle ajalle löytyy muuta käyttöä. Voi esimerkiksi auttaa muita.

Yhtäkkiä huomaa, miten hurjasti kulttuurin ja tieteen kentillä tarvitaan vastikkeetonta apua.

Se voi tarkoittaa mitä hyvänsä apurahahakemuksen laatimisesta ideoiden vaihtamiseen, perehtyneeseen kritiikkiin tai käännösratkaisuista keskustelemiseen.

Esimerkiksi mikä hyvänsä tekeillä oleva kirja. Vaihe, joka edeltää varsinaista toimitustyötä kustantajan kanssa, on hämmästyttävän pitkä ja sisältä ideointia, kirjoittamista ja muokkaamista näiden erilaisine ja osin päällekkäisine variantteineen. Vastakaikua saa yleensä alussa (perustava idea) ja varsinaisen toimitustyön yhteydessä. Välissä on lukuisia hetkiä, mahdollisesti kuukausia, joiden paljastamiin ongelmiin tai joiden aloittamiin epävarmuuksiin kirjoittaja saattaa kaivata apua hyvinkin kipeästi. Se voi olla kevyttä rohkaisua, taiteilijuuden metafyysisten ongelmien pohdintaa, tyylin kommentointia ja kalibrointia, vinkkauksia lähteistä, sisarteoksista, mitä vain.

Varmaa on, että tieteelliseen ja taiteelliseen työskentelyyn liittyy ongelmia, jotka eivät kuuluu ammatillisen avun, ohjauksen tai kommentoinnin piiriin. Yksin kohdattaessa tuollainen pieneltä vaikuttava este voi hidastaa työskentelyä jopa siten, että ajan positiivinen vaikutus kumoutuu. Aika, jolloin työ ei etene, muuttuu ensin ahdistavaksi ja lopulta pakottaa huonoihin ratkaisuihin vain jotta tuota ahdistusta pääsisi pakoon.

Sivumennen: en tarkoita, etteikö yksinäisyys olisi täysin olennainen tekijä, myös omalla kohdallani, tai etteikö olisi tieteen- tai taiteentekijöitä, jotka eivät tarvitse apua tai joiden ei ole luonteva auttaa muita. Tarkastelen näitä kysymyksiä yksinomaan positiivisena kenttänä, joka ei haasta ketään mihinkään itselleen epäluontevaan. Kysymysten yksinkertaisuudessa yritän kehystää jotain, jonka merkitys näyttäytyy asianomaisille täysin ilmeisenä, mutta jonka tunnistamisesta puuttuu rakenteellisia antureita.

Ehkä näin luonnosteltua toimintaa voisi ajatella eräänlaisena mesenoinnin ruohonjuuritason muunnoksena, johon apurahan saajat usein ryhtyvätkin. Heidän muodostamissaan soluissa ateljeekritiikin, toimittamisen, hakemusten teon ja erilaisen ideoinnin merkitys lähenee taloudellista mesenointia.

Apurahajaksoja säestävä auttaminen myös rohkaisee astumaan ulos erilaisista rooleista, lähestymään taiteen ja tieteen asemia erilaisten toimijuuksien näkökulmasta. Ei vain taiteilija, vaan osallinen. Osallinen yhteisesti jaetusta kulttuurista, ala- tai vastakulttuurien mosaiikista, vaihtoehdoista.

Edellisellä en tietenkään vihjaa, toivottavasti en edes vahingossa, että jokin yhteisöllinen käytäntö voisi syrjäyttää konkreettisten apurahojen merkityksen tai kustannustoimittajien ammattitaidon. Kyse on yksinomaan siitä, miten asiat voivat helpottua. Ehkä hieman röyhkeäkin vertaus mesenointiin kuitenkin vetoaa minuun, sillä se houkuttelee pohtimaan sen alueen todellista laajuutta, jolla taiteen- tai tieteentekijät tarvitsevat apua, avun tarpeen lukuisia ja osin yllättäviäkin muotoja. Ei ole esimerkiksi itsestään selvää, että kaikki osaisivat laatia vakuuttavan (tai yleensä oikein laaditun) apurahakemuksen.

Pelkästään tämän tosiasian pitäisi pysäyttää.

Kirjoittaja

Kristian Blomberg

FT Kristian Blomberg on runoilija ja Osuuskunta Poesian perustajajäsen. Hän sai Koneen Säätiön vuosiapurahan syksyllä 2012. Hänen kolmas runokokoelmansa (Valokaaria) ilmestyy kevättalvella 2015.