Aatoksia residenssihakemuksien arvioinnista

Vaikka arvioijien työ on anonyymia – tai ehkä juuri siksi – olemme päättäneet avata hieman heidän työtään. Muutama arvioija kertoo ajatuksistaan blogiteksteissään loppuvuoden aikana.

Mitä tahansa joutuu arvioimaan ja antamaan lausuntoja, joutuu istumaan vakavan asian ääressä. On sitten opiskelijoiden valitsemista, apurahojen arvioimista tai vaikka residenssipaikkojen jakoa. Sitä toivoo, että näkee hakemuksesta juuri oikeat asiat ja sen, mitä hakija tarkoittaa. Meneekö hakemuksen viesti perille, onkin monen tekijän summa. Siinä kohtaavat sekä hakemuksen kirjoittaja että hakemuksen lukija kaikkine viisauksineen mutta myös vajavaisuuksineen.

Ajattelen aina hakemusta lukiessani yksinkertaisesti, että olisiko tämä teos kiinnostava nähdä, lukea, kokea, osallistua siihen, tietää lisää siitä.

Residenssipaikkojen jaossa pitää tietysti miettiä sitäkin, että haluaisinko kohdata nämä ihmiset ja olla heidän kanssaan tekemisissä. Saaren kartanon kaltaiseen paikkaankin haetaan eräänlaista tiimiä, vaikka jokainen yksinään tai omien yhteistyökumppaniensa kanssa pääasiassa töitä tekeekin. Yhdessä siellä on elettävä parikin kuukautta. Eräänlaista kollegiaalista kumppanuuttakin miettiin; synkkaisikohan näillä kahdella jos olisivat samaan aikaan kartanolla? Mitähän näiden kohtauttamisesta syntyisi?

Koska kasvokkain hakemusprosessia ei tehdä, niin joutuu tyytymään paperin kautta välittyvään mutu-tuntumaan ja intuitioon. Siksi on hyvä, että hakemuksessa kysytään myös muita mielenkiinnon kohteita ja tavoitteita. Ne kertovat paljon.

Hakemusten lukeminen on kyllä rikastuttavaa puuhaa. Sitä ällistyy kerta toisensa jälkeen sitä, että mistä kaikista maailmaan aiheista tai näkökulmista taiteilijat tätä maailmaa tarkkailevat.

Konkreettisiin ehdotuksiin oli helppo tarttua. Itselläni on tällä hetkellä selvästi kaipuu voimakkaaseen ja selvään “aiheeseen” (onko se oikea sana tässä yhteydessä). Johtuuko kiivastuneesta maailmantilanteesta, mutta minua ei sytytä se, että hakija kertoo keskittyvänsä omaan taiteenlajiin itsessään tai useamman taiteenlajin törmäykseen. Taiteen keinojen tutkistelu ja koettelu on hedelmällistä, mutta silti keinojen tutkisteluun kaipaisi sen ytimen: Miksi ja minkä vinkkelin kautta asiaan ryhdytään? Suomeksi sanottuna kaipaan, että projektilla on aihe, teema, viesti, näkökulma, kysymys… no, miksei sanomakin tai ainakin sen etsiminen. Jos kovasti pelkää hakemuksessaan “alleviivaamista”, niin voi pudota epämääräisyyden hetteikköön.

Saaren kartanon osalta mietin myös sitä, että riittääkö syyksi hakeutua residenssiin se, että haluaa rauhallisen työpisteen ja työajan. Kuinka paljon projektin teemojen pitäisi käydä vuoropuhelua sen kanssa, että työpaikka sijaitsee keskellä luonnonkaunista maisemaa, kaukana urbaanista sykkeestä. Voihan toisaalta olla hyväksi, että projektilla ei ole mitään tekemistä ympärillä olevan maiseman ja olotilan kanssa.

Läheskään kaikissa hakemuksissa ei ollut tietoa, että missä ja milloin teos putkahtaa julkisuuteen tai muuta konkretiaa. Huomasin etsiväni vastauksia. Koska on ensi-ilta? Missä sen voi nähdä? Katoaako teos jonnekin, vai kehitelläänkö sitä vielä residenssijakson jälkeenkin? Tyynnytin tulosvastuullisen puolen itsessäni ja ajattelin, että residenssissähän teosta vasta valmistellaan. Tuloksien lopullisia toteutumispaikkoja (jos eivät jo toteudu kartanolla) ehtii kyllä miettiä ja ehkä ne valkenevat vasta residenssijakson aikana

Tosin mietin, kuinka hienoa olisi, jos kartanon satoa saataisiin enemmän näkyviin Turussa ja turkulaisilla näyttämöillä (vapaan kentän toimijoista esim. Tehdas Teatteri, Kutomo, Barker Teatteri). Ehkä tässä olisi jonkinsortin yhteistyön kehittämispaikka.

Käytännön kysymyksiäkin tuli mieleen. Onko mielekästä mennä residenssiin pariskuntana? Kuinka se toimii? Mitä jos toisen hakemus menee läpi ja toisen ei? Miten sovittaa päällekkäiset aikataulutoiveet? Tajuaako lämpimästä maasta tuleva hakija, millaista on Suomessa tammikuussa keskellä maaseutua?

Miten suhtautua hakijoihin, joilla on jo takanaan yksi residenssikokemus Saaren kartanolla? Onko reilua, että he saavat “toisen kierroksen” vai onko se nimenomaan jatkuvuuden kannalta hyvä juttu? Tässä asiassa arvioitsija joutuu antamaan tilaa niille, jotka ovat olleet tekemisissä hakijoiden kanssa jo aiemmin. Miten jakso sujui? Jäikö joku prosessi niin pahasti vaiheeseen, että olisi mielekästä kutsua taiteilija tai ryhmä uudestaan?  Syntyikö niin huikea kokoonpano, että se halutaan uudestaan vierasille? Ainakin se oli havaittavissa, että vanhat kartanolaiset tiesivät aika tarkkaan, miten uuden jaksonsa käyttäisivät. Työsuunnitelmat olivat tarkkoja ja realistisia.

Joistain ehdotuksista puuttui liitteitä, kuten työsuunnitelma. Se ei kaikissa haitannut, koska osassa olennainen kerrottiin jo hakulomakkeessa. CV:n puuttuminen oli olennaisempi moka, koska silloin tekijän tausta jää väkisinkin osin pimentoon.

Kotimaiset hakijat osaa piirtää tekijäkartalle jollain lailla, vaikka ei tietäisikään aivan tarkkaan, mitä hakija on viime aikoina tehnyt. Ulkomaiset hakijat on toinen juttu. Taidekoulutuksen laatua ja statusta kyseisessä maassa on vaikea arvioida, tai miten noteerattu tekijä kukin hakija maassaan on.

Kuvat, videoklipit ja hyvä CV ovat tuntemattomien hakijoiden ollessa kyseessä todella kullanarvoista materiaalia. Ja viime kädessä tietysti itse hakemus ja miten siinä asiat on kerrottu. Se pätee niin koti- kuin ulkomaistenkin hakemuksiin.

Toivon totisesti, että arvioni osuivat edes jotenkin maaliinsa tai että niistä on apua päätöksentekijöille. Hyvin käy ja oikeat löytyvät varmasti.

 

Kirjoittaja

Kirjoittaja arvioi Saaren kartanon residenssihakemuksia vuodelle 2016 eräällä taiteen alalla

Aiheeseen liittyvää
Pitkät jutut

23.4.2020

Kevätkirje Saaresta
Pitkät jutut

7.2.2020

Raivostuttava rohkeus