Yhteisötaiteen Äänenavaus on kutsu kysymään

Yhteisötaiteilija, Äänenavaus triennaalin koordinaattori Veera Lehtola pohtii #Kurkistuksiakulissientaa-kirjoituksessaan, mitä yhteisötaide on, mitä se voi parhaimmillaan olla ja mikä merkitys taiteella on nyky-yhteiskunnassa.
Veera Lehtola. Kuva: Pia Bartsch

Toukokuinen poutapäivä kartanolla, lämpötila on 16 astetta. Taiteilijat kävelevät puiden varjoon, jonne valo pirstaloituu kuin Monet’n tai Renoir’n maalauksessa. Herran kukkaro, Saaren kartano.

Mielikuvissani juuri tällaisista miljöistä käsin, jos jostain, luodaan klassisten ihanteiden vapaata ja riippumatonta taidetta. Jos sellaiseen uskoisi. Nyt koolle on kutsuttu joukko, joka haluaa kammeta taidetta ulos norsunluutorneista ja levitellä sitä pellonpientareille, lähiökouluihin ja kehitysvammaisten toimintakeskuksiin.

Yhteisötaide. Mitä se on? En ole hetkeen jaksanut kiinnostua siitä, mikä on taidetta. Taide on kautta historian kysellyt rajojaan. Taidetta luodaan taiteen kontekstissa ja lähes kaikki pystytetyt raja-aidat on kerran kaadettu. Taidetta on, sillä on minulle väliä. Olemme pohtineet yhteisötaiteen merkityksiä Saaren kartanon vakituisen yhteisötaiteilijan Pia Bartschin kanssa marraskuusta alkaen. Sitä ennen olen kysellyt taiteen eri muotojen merkityksiä vuosia. Mitä yhteisötaide voi parhaimmillaan olla? Viestintää, laajenemista, aktivismia, yhteisyyttä? Uusia näkökulmia arjessa, lohtua, tasa-arvoisia kohtaamisia epätasa-arvoisessa maailmassa? Sellaisten kysymysten käsittelyä, joihin ei ole vastauksia. Yhteisötaide on taidetta, mutta millaista? Ja mitä se voi tehdä?

Maailma muuttuu. Tällä hetkellä puhutaan polarisaatiosta: somessa kiehuu kaksinapainen ikiriita. Näyttää vahvasti siltä, että sote saadaan leivottua vasta kun miljardit kassasta on jo poltettu. Puoli miljoonaa suomalaista syö masennuslääkkeitä. Samaan aikaan politiikalla on kiire, jäätikkö sulaa jääkarhun alta. Pelkään ikijään sulamista tundralla. Tämän mittakaavan asioiden kanssa ei voi selviytyä yksin. Kartanon pihallakin lasketaan hyönteisiä; onko kukaan nähnyt nokkosperhosta, miten se on niin harvinainen nykyään? Ympäröivä aika kutsuu meitä reflektoimaan. Mitä voimme tehdä yhdessä, ja mitä taiteella on siihen sanottavaa? Ilmastonmuutos haastaa yhteiskunnat, maailmankuvat ja myös käsityksemme taiteesta. Traditiot ja taiteen mahdollisuudet näyttäytyvät uudessa valossa. Maailmankuvasta vapaata taidetta ei ole koskaan ollut olemassa.

Mille ajatuksille ja uskomukselle tämän hetken nykytaidetta rakennetaan? On monta hyvää syytä miksi juuri yhteisötaide kysyisi tätä. Yhteisötaiteen juurilla on vahva eettisyyden eetos. Triennaalitaiteilijoiden puheissa vilahtelevat taajaan sanat valta ja vastuu. Yhteisötaiteilija pyrkii vuorovaikutukseen. Kun yhdessä tekeminen ja kokeminen on keskeistä teos ei ole teos vain perinteisessä merkityksessä. Yhteisötaiteen omistajuus on jaettua. Yhteisötaiteella on aina ollut aktivistisia siteitä, halu tarttua aiheisiin, vaikuttaa rakenteisiin; ihmisten sosiaaliseen ja fyysiseen ympäristöön. Väitän, että yhteisötaide vastustaa taiteen todellisuuspakoa ja on lähtökohdiltaan todellisuushakuista.  Yhteisötaide haluaa tulla ihmisiä vastaan, törmäyttää taidetta arkielämään. Sen tavoitteisiin kuuluu usein ylittää rajoja ja viedä taide ulos tutuista raameista.

Kun luet tätä tekstiä, triennaalin taiteilijat ovat jo kentällä, vanhusten, työttömien nuorten ja toimihenkilöiden kanssa. Ihmisten kanssa. Kädet saveen, sanomme kollegojen kesken. Taiteen saavutettavuuden, taidekritiikin ja taideinstituutioiden kysymykset ovat yhteisötaiteen kysymyksiä. Kenelle taidetta tehdään ja ketkä näkyvät lavalla? Mitä tehdään, kun yhteisön estetiikka romuttaa taiteilijan omat mieltymykset? Miten voidaan arvioida prosessia, iloa, itkua tai riitelyntaitoja? Kun matkataan moniäänisyyttä kohti, voidaan tavata fokuksen puutetta. Silloin taidekentältä kysytään kykyä arvostaa kollektiivista ajattelua, mutinaa ja hälyä. Silloin pitää kysyä ketä yhteisötaide palvoo tai palvelee? Täytyy tunnustella taiteen ylimpiä arvoja. Kenen hyvä ja kenen kaunis? Viihdettä me haluamme ja saamme, mutta mitä nyt tarvitaan? Kauneutta, konflikteja, romahduksia ja niiden jälkeistä lepoa, mullasta uusia versoja. Haaveilen hitaudesta, haaveilen pitkästä taideprojektista, joka toteutettaisiin kokonaan pyjamassa. Haaveilen hiljaisuudesta ja asumisesta ulkosaaristossa. Haaveilen uskaltavani lähestyä niitä ihmisiä, joita vieroksun tai pelkään, jotta voisimme tehdä yhdessä taidetta, sillä se on ainutlaatuinen silta.

Olen pitkään kysynyt omaa taiteen kokemistani, toivonut että osaisin enemmän arvostaa nyansseja, epävarmuutta ja ristiriitoja. Olen miettinyt täyteen ahdettua arkielämääni ja sitä, miten ilmastonmuutos haastaa minut etsimään uusia tapoja nauttia. Janoan merkityksiä ilman kulutushyödykkeitä. Minusta on tärkeää kysyä, millaisen taidekäsityksen yhdessä muodostamme ja miten teemme sen vastaten niihin kysymyksiin, joita tämä aika ihmisille tuottaa.

Haluaisin opetella kuvittelemaan, miten muuten voisi olla. Kunpa osaisin löytää lomaa ilman pakkoa etelänlomalle, hyvää arkea ilman tarvetta pakoon. Elämää yhdessä ihmisten kanssa, jotka eivät useinkaan ole kanssani samaa mieltä. Haluaisin tilaa kysyä tiistaiaamuna, miten elää hyvää elämää, mitä tehdä, miten kuunnella? Asioiden hallitsemisella luodaan turvaa, mutta illuusiot lämmittävät huonosti. Miten uskaltaa ihmetellä?

Onko taide heijastus maailmasta vai vasara, jolla todellisuutta tehdään? Onko taide ikkuna vai peili? Talvi on ollut pitkä. Tänä keväänä katson mieluummin ulos. Toisaalta tiedän, jotkut osaavat vasaralla rakentaa saunoja. Pyhyys voi olla yksinkertainen asia.

#Kurkistuksiakulissientaa on Yhteisötaiteen triennaali Äänenavauksen blogi, paikka, johon kutsumme taitelijoita ja yhteisötaiteen osallistujia pohtimaan siitä, mitä taide voi tehdä, olla, muuttaa tai tutkia. Triennaalin taiteilijoiden ensimmäisissä yhteisissä päivissä olemme tunnustelleet sitä, että taiteen tekeminen voi olla olennainen osa taidekokemusta niin kuin katsominen tai kuuleminen. Se voi myös muuttaa ihmisiä, liikauttaa jotain pysähtynyttä.

Kuvitellaan uudenlaista taidetta. Yritetään kuvitella se, mitä on vaikeaa edes kuvitella. Se, että se ei ehkä näytä ensi näkemältä taiteelta, ei ole virhe. Yhteisötaiteilijan teos voi olla hetki, ei mikään muoto eikä raami. Maailmassa on tahmaa ja sotkua, kaikki ei järjesty sopiviksi kokonaisuuksiksi, värit eivät sovi yhteen, paloille ei löydy sopivaa koloa laatikossa. Ehkä taiteen tehtävä ei ole pelastaa meitä toiseen eskapistiseen todellisuuteen, vaan toivottaa tervetulleeksi tähän. Tervetuloa soraäänet, resonanssi ja epäjohdonmukaisten askelten jälkikaiut. Ruoho on vahvaa, vaikka kesä on vasta alussa.

Lähteet:
Teemu Mäki 2017, Taiteen tehtävä: esseitä, Into kustannus, Helsinki
https://yhteisotaide.weebly.com/yhteisotaiteen-tavoitteet.html
http://taidetutka.fi/2018/mita-yhteisotaiteella-voi-tehda/
http://tahiti.fi/04-2013/dossier/kohtaamisen-taide-%E2%80%93-yhteisotaiteen-ideaaleja-ja-kaytantoja/

Kirjoittaja

Veera Lehtola, yhteisötaiteilija, Äänenavaus triennaalin koordinaattori

Kirjoittaja on filosofian maisteri ja medianomi sekä kirjoittava, ideoiva ja leikkaava ohjaaja, joka tekee töitä liikkuvan kuvan ja sanataiteen välinein erilaisissa yhteisöissä. Hänellä on rypistyvä keskittymiskatse ja kyky innostua. Tällä hetkellä hän haluaa hidastaa ja opetella kuulemaan.